- Niin itke, poikani, itke, mutta olkoon tämä elämäsi ensimäinen suuri suru, myöskin viimeinen.
Minä annan kaikesta sydämestäni sinulle anteeksi. Sillä minä tiedän, että sinut on vietelty, petetty, etkä sinä aavistanut, että se oli isäsi, joka murhaamaan annoit itsesi houkutella. Eikö niin, Milanka, se oli kuningatar, se oli Draga, joka käski sinun toimittaa minut pois tieltä.
- Niin, hän se oli, sanoi nuorukainen epäilemättä. — Oi isä, miksi olet sitte hänen verivihollisensa, miksi tahdot tappaa hänet?
Hänhän on kuitenkin niin hyvä ja tahtoo tehdä vaan ihmiset onnellisiksi!
Silloin laski Milan kätensä pojan pään päälle ja lausui juhlallisella äänellä:
- Ja minä vannon sinulle poikani, että tämä nainen, joka sinusta näyttää niin hyvältä, kantaa turmiota sydämessään, että hän on viekas, petollinen, tekopyhä ja rietas. Hän tietää, että sinä olet poikani, eikä hän julmuudessaan kammoa sitäkään, että panisi pojan murhaamaan isänsä. Tämä kyllä riittää avaamaan sinun silmäsi — sano, Milanka, uskotko minua?
- Minä uskon sinua, isä! huudahti nuorukainen kyyneleet silmissä. — Oi, anna minulle anteeksi! Koko elämäni omistan rakastaakseni sinua ja katkerasti katuakseni tätä hetkeä.
Silloin kohotti Milan hänen päätänsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja huudahti, katsoen vakavasti hänen silmiinsä:
- Siis uskon minäkin sinua, Milanka ja tästä hetkestä lähtein emme ole ainoastaan isä ja poika, ei ainoastaan parhaat ystävät, vaan myöskin liittolaiset, jotka ovat vannoneet syöstä alas kuningatar Draga ja antaa Serbialle uusi kuningas, joka paremmin on kruunun arvoinen. — Tiedätkö ehkä kuka tämä uusi kuningas on, Milanka?
Hiljaa, elä puhu sanakaan. Kerran tulee se päivä, jolloin kaikki toiveet, jotka nyt ympäröivät armasta päätäsi, toteutuvat. Ja nyt seuraa minua, elkäämme enää viivytelkö, vaan rientäkäämme lohduttamaan äitiäsi.