Sotamiehet seisoivat siinä, kiväärin perä jalalle asetettuna.
Ivallinen hymy röyhelti Milanin huulia.
— Nähkääs nyt, Nicodem Lunjevica, sanoi hän ylpeästi ja rinta ilosta paisuen, — vielä ei löydy yhtään serbialaista sotilasta, joka olisi valmis kuulallaan lävistämään Milan kuninkaan rinnan. Kiitos Teille, ystäväni, serbialaiset veljeni, Te olette vaan täyttäneet velvollisuutenne, vielä on yksi Obrenovitsch tässä maassa turvallinen, suokoon Jumala, että aina niin olisi!
— Mitä täällä on tekeillä? Mies, puettuna serbialaisen everstin kullankirjailtuun univormuun, näyttäytyi äkkiä.
— Eversti Maschin! huudahti Nicodem Lunjevica, astuen päällikkönsä eteen. — Minä tahdon täten ilmottaa, että nämä sotamiehet eivät ole totelleet minun käskyäni, kun ovat kieltäytyneet ampumasta tätä muukalaista, joka hänen majesteettinsa kuninkaan käskystä heti olisi muserrettava, jos hän näyttäytyisi Belgradissa.
Eversti Maschin astui muutamia askeleita lähemmäksi; mutta tuskin oli hänen katseensa suuntautunut kuninkaaseen, joka seisoi siinä levollisena ja hymyillen, kun hän kääntyi sotamiesten puoleen ja sanoi jyrkällä äänellä:
— Viekää luutnantti Lunjevica heti putkaan, jossa hänen tulee viettää yönsä; hän on suuresti väärinkäsittänyt kuninkaan käskyn… Herra luutnantti, miekkanne!
Nicodem pusersi huuliansa, ja kevytmielisen elämän kalventama naamansa kalpeni vielä enemmän; mutta eversti Maschin tempasi miekan hänen kädestään ja huusi hänelle ukkosen äänellä:
— Pois täältä! Putkaan! Asiasta puhutaan sitte lähemmin.
— Kyllä, me puhumme siitä sitte lähemmin, sähisi Lunjevica kiristäen hampaitansa. Kyllä minä Teidät muistan, eversti Maschin!… Ha, ha! Joskin minä nyt hetkeksi olen voimaton, niin on kuningas siltä pian saava tietää, että Te olette hänen vihamiehensä!