Kiireesti sanoi hän hyvästi, eikä Knetzewitsch mennyt saattamaan häntä portaille.

Muutama minuutti sen jälkeen vierivät vaunut pois — ja tuo kelvoton nainen ojentihe mukavasti silkkityynyille niissä vaunuissa, jotka veivät hänet takaisin huvilinnaan.

KUUDESVIIDETTÄ LUKU.

Salajuonen uhri.

Oli yö — pimeä, kolkko yö oli seurannut kaunista syyspäivää. Yksinäisessä talossa Tapschiderpuistossa paloi lamppu huolellisesti eteen vedettyjen paksujen uutimien takana. Erään pöydän vieressä, jossa oli aterian jäännökset, istui Ada Kristic. Hän oli pannut kätensä pojan ympärille ja painoi häntä hellästi sydämelleen eikä väsynyt tarkastellessaan häntä hellin katsein, ikäänkuin ei hän voisi käsittää, että hän todellakin oli saanut poikansa takaisin.

Levottomana kulki kuningas Milan edes takasin lattialla. Vähä väliä katsoi hän kelloonsa, meni ikkunan luo, kohotti hiukan uudinta ja katsoi metsätielle, joka kulki talon ohi.

- Kello on viittä minuuttia vailla kaksi, sanoi hän sitte äänellä, joka selvästi ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. — Kohta valkenee päivä ja silloin on pakomme mahdoton, ainakin tänä päivänä ja kuka tietää, voimmeko olla turvassa täällä vielä tämän päivän. Ja Maschin lupasi kuitenkin minulle olla täällä vaunujen kanssa puoliyön aikana.

- Mutta ajattele nyt, vastasi Ada, että tie Tapschiderin ja Belgradin välillä on hyvin pitkä ja sitte täytyy eversti Maschin'in ensin hakea meille sopivat ajoneuvot. Oi Milan, sydämeni tuntuu niin raskaalta, kun ajattelen, että minun täytyy jättää tämä talo, jossa olen asunut niin kauan ja jossa pikku Milankani on kasvanut! Onko meidän siis todellakin välttämätöntä paeta?

- Ja sellaisen kysymyksen teet sinä, Ada! huudahti Milan, istuutuen hänen viereensä. — Eikö sitte Maschin itse ole vakuuttanut sinulle, että kuningatar tietää kaikki? Hän tietää, että Milanka elää, mutta hän tietää myös, että minä olen Serbiassa ja otaksuu, että olen Tapschiderpuistossa sinun luonasi, Ada. Usko minua, tällä hetkellä on murhaaja jo lähtenyt minua etsimään. Olenpa luullut näkeväni epäiltävän henkilön hiipivän täällä läheisyydessä.

- Mutta itsehän vakuutit, että erehdyit, isä! huudahti Milanka. — Se oli sinun oma varjosi, sanoit sinä, joka lankesi tielle. Oh, jos vaan olisit antanut minun mennä, kuten pyysin, pyssy kädessä katsomaan, oliko todellista vaaraa lähellä! Ole varma siitä, että ensimäinen vakooja, jonka olisin kohdannut, olisi saanut luodin aivoihinsa, niin että hän olisi varmaan lakannut vaanimasta rehellisten ihmisten toimia.