- Sen täytyy tapahtua jo tänään! vastasi Eufemia innokkaasti. — Meillä ei ole aikaa hukata, sillä hyvin helposti voi tapahtua, että Milan mitä pikemmin lähtee pois Tapschiderpuistosta, vieläpä Serbiastakin. Parasta olisi kai tänään pimeän tultua.
- Pimeän tultua, toisti aatelismies. Yön pimeys sopiikin juuri sellaisille toimille. Peijakas, enpä ole vielä koskaan tappanut ihmistä, en matoakaan, jollei se ole ollut aivan tarpeellista, enkä jänistäkään olisi ampunut, jollei nälkä olisi siihen pakottanut.
- Oletteko saanut jo tunnon vaivoja, sanoi Eufemia ivallisesti — silloin on kai parasta, että otan rahani takasin. — Minä pidän siinä tapauksessa rahat ja te hyvän omantunnon.
Aatelismies värisi ja vapisi kuin olisi hänellä ollut vilutauti.
- Ah — jos ei nyt olisi kysymys isieni linnasta, niin en tosiaankaan sitä tekisi. Mutta nyt ei ole muuta vaalia! Ja kääntyen vanhan Eufemian puoleen, jatkoi hän:
- Menkää nainen ja sanokaa sille, joka teidät lähetti, että huomenna varhain, kun aurinko on noussut, ei hän enää tarvitse pelätä vihollistaan. Knetzewitsch täyttää velvollisuutensa.
Mutta hän — tuo toinen joka, niin totta kuin Jumala on taivaassa, on enemmän syyllinen vuodatettuun vereen kuin minä, hän pitäköön myös huolta siitä, että minä saan kahdeksankymmentä frangiani sitte kun se on tapahtunut! Sillä minä tarvitsen paljon rahaa ja paljon viiniä tyynnyttääkseni omaatuntoani.
- Rahoja ei tule puuttumaan! sanoi ilkeä nainen nauraen. — Sillä, joka minun lähetti on rahoja liiaksikin. Ja nyt — hyvästi! Mutta ennenkun jätän teidät, niin vannokaa äitinne nimessä, joka nyt lepää haudassa, että te huomenna teette tämän työn!
- Äiti parka, mutisi Knetzewitsch itsekseen — pitääkö minun vielä vannoakin. Mutta sama se; kun kerran on murhan aikeissa, niin ei saa olla niin tarkka valankaan suhteen. Minä vannon!
Nyt oli Eufemia saanut sen mitä tahtoi. Hän tiesi, ettei aatelismies söisi sanaansa, että hän kaikissa tapauksissa pitäisi valansa.