Sanokaa kuninkaalle, että Ratscho Knetzewitsch on uskollinen ja luotettava alamainen ja että hän pitää velvollisuutenaan vapauttaa hänet vihollisistaan. Mutta hän ei saa unohtaa jälellä olevia kahdeksaakymmentä tuhatta frangia!
- Samana päivänä, jolloin Milanin ruumis löydetään, vastasi Eufemia — maksetaan teille rahat.
- Hyvä, oikein hyvä! Mutta kuulkaa nyt, vielä yksi asia! Kuinka sitte käy, jos minä — kuinka minä nyt sanoisin — jos kuninkaallinen tuomio lankeaa Milanin hyväksi ja minut pannaan kiinni? Silloin vedetään minut oikeuteen, tietysti. Mitä minä sitte sanon, kun minut viedään tuomarin eteen?
- Aivan oikein! Siitä täytyy meidän keskustella! Mutta se asia on hyvin yksinkertainen. Te tunnustatte kaikki, mutta väitätte ampuneenne Milanin sentähden, että hän on tehnyt vääryyttä teidän isoisällenne.
- Mutta silloinhan minut tuomitaan! Sitä parempi! Teidät tuomitaankin heti kuolemaan. Mutta yöllä ennen mestausta, tai jo sitä ennenkin, antaa kuningas avata teidän vankilanne ja te saatte paeta. Sitte voitte mennä vähän ulkomaille, katselkaa Parisia, Lontoota ja Wieniä, kaikki hyvin kauniita kaupunkeja, joissa teillä on hyvin hauskaa ja joissa on oivallista viiniä.
- Oh, mainiota!
Ja sitte palaatte te jonkun ajan kuluttua aivan hiljaisesti kotiin
Serbiaan hyvinvoipana kapitalistina. Ymmärrättekö, Ratscho
Knetzewitsch?
- Minä ymmärrän, minä ymmärrän, vastasi hän, vaikka hänen aivoissaan vallitsi sellainen pimeys, ettei niihin päässyt ainoakaan selvä ajatus.
- Me olemme siis yhtä mieltä, sanoi nyt täti Eufemia päättävällä äänellä. — Eikä minun tietysti tarvitse sanoa, että ennen kaikkia on syvä hiljaisuus tarpeen. Tehkää asianne hyvin ja sitte ei teidän tarvitse huolehtia mistään muusta.
- Ja koska sen täytyy tapahtua? kysyi Knetzewitsch. — Mieluummin näkisin, että se tapahtuisi niin pian kuin mahdollista.