Mutta ei hän ollut vielä maininnut edes sen nimeä, joka oli uhriksi tuleva. Se oli vaikeinta hänelle. Hän pelkäsi, että Knetzewitsch vielä viime minuutissa peräytyisi kuullessaan, että oli kysymys kuningas Milanista. Jokainen serbialainen oli näet enemmän tai vähemmän kiintynyt pois ajettuun kuninkaaseen, joka, vaikka olikin ollut kevytmielinen, oli kuitenkin tuottanut maalle onnea ja siunausta ja oli tehnyt Serbian hyväksi enemmän kuin kukaan muu hallitsija ennen häntä.
- Ja kuka hän sitte on? kysyi Knetzewitsch synkän näköisenä laskien kultarahoja.
- Kuka hän on? lausui Eufemia vaivaloisesti. Kukas se on, joka tahtoo hävittää Serbian, sano? Kuka on kuninkaan pahin vihollinen? Kuka tahtoo ryöstää häneltä kruunun, jonka hän kerran itse pani kuninkaan päähän?
- Milan? sanoi Knetzewitsch käheästi. — Kuningas Milan?
- Niin, hän se on! Hän on Serbian pettäjä, sanon minä teille, hän tahtoo keinotella Serbian Itävallan käsiin, sehän on päätetty asia. Ja jos sanon teille kaikki samalla kertaa, niin tiedä, että se on hän, joka oikeastaan on syyllinen siihen, että teidän perheenne on käynyt niin huonosti.
- Hän — minun perheeni?
- Niin, ettekö sitä tiennyt?
Hän antoi kerran heittää teidän isoisänne vankeuteen jollain tekosyyllä, joka oli tietysti tekaistu. Ja sitte uhkasi hän häntä sillä, että hän mestauttaisi hänet, jollei hän antaisi Milanille puolta omaisuuttaan.
Knetzewitsch ei tosin muistanut koskaan kuulleensa sanaakaan tästä jutusta, mutta hänen viinin himmentämä järkensä oli niin vähän vastustuskykyinen, että uskoi tämän kömpelön valheen.
- Jos asiat ovat sillä tavoin? huudahti hän, heittäen päätänsä taaksepäin ja koettaen saada kiillottomiin silmiinsä päättäväisen ilmeen. — No, silloin — silloin minä kyllä osaan tähdätä oikeaan paikkaan.