Kerran on kuningas jo lahjoittanut hänelle elämän, kun Stefan Naumovitsch oli jo niin lähellä kuolemaa, että hän oli jo kuulevinaan sen jääkylmäin siipien suhinan — toista kertaa ei Aleksanteri antaisi armon käydä oikeudesta. Ei, Stefan Naumovitschiä ei saa kukaan löytää minun rinnaltani, sentähden neuvoin häntä menemään takasin huvilinnaan. Siellä voi hän pitää Dragaa silmällä ja ilmoittaa minulle niin pian kuin vakava vaara minua uhkaa. Mutta eversti Maschinin toimeksi olen antanut palata Belgradiin hankkimaan sieltä vaunuja. Näillä vaunuilla matkustamme pääkaupunkiin, jossa voimme pysähtyä muutamia päiviä seppä Zornin talossa, jossa ollaan minun puolellani, siellä viivymme siksi kunnes saamme tietää, mihin toimiin Draga aikoo ryhtyä. Sitte pakenette te valepuvussa Konstantinopoliin ja minä palaan Wieniin.
- Vaunut ovat täällä, huudahti Milanka äkkiä ja riensi ikkunan luo. —
Se on eversti Maschin, joka tulee meitä hakemaan.
Oi, elä itke, äiti kulta, jatkoi sitte poika — vaikka sinun täytyy sanoa hyvästi kauniille, tyynelle kodillemme. Minä vannon sinulle tällä juhlallisella hetkellä, että minä, sinun poikasi, kerran tuon sinut takasin Serbiaan. Silloin kutsutaan sinua kuninkaan äidiksi ja kaikki kunnioittavat ja rakastavat sinua. Ja tämän talon lahjoitan sitte sinulle ja kun väsyn niistä huolista, joita minulla on, huolehtiessani kansani parasta, silloin pakenemme tänne ja ajattelemme tätä hetkeä, jolloin me molemmat emme olleet muuta kuin kodittomia pakolaisia.
- Kodittomia pakolaisia, toisti Ada kyyneleet silmissä. — Oi poikani, se on paha, katkera, kova sana.
Kuului koputus ulko-ovelle ja kun Milan varovasti avasi, astui eversti Maschin sisään. Hän oli pukeutunut kuskin pukuun, piti piiskaa kädessään ja päässä oli hattu, joka osaksi peitti kasvot.
- Sinä olet viipynyt kauvan, eversti Maschin, sanoi Milan hiukan moittien. — Olet tehnyt minut levottomaksi.
- Jää tähän käytävään! kuiskasi eversti Maschin hänelle. — Nuo molemmat tuolla sisällä eivät tarvitse kuulla, mitä minulla on sanottavaa sinulle. Minun oli pakko kulkea kiertoteitä, kun minun jälkiäni seurattiin.
- Jälkiäsi seurattiin, hyvä Jumala, silloinhan sinut on tunnettu ja ennen kaikkia on nähty aikeesi!
- Niin, sen luulen, sanoi Maschin, joka kohotti hattuaan ja nenäliinalla kuivasi otsaansa. — Varsinkin eräs ratsastaja oli yhtämittaa kintereilläni. Mutta minä johdin ne kumminkin harhaan, sillä minä ajoin kuin paholainen ja ajoin sellaiselle tielle, jossa heidän vihdoinkin täytyi kadottaa minut näkyvistään.
- Sinä et siis luule, että sinun on nähty ajavan tänne?