— Mitä on sinulla tekemistä täällä minun vankilassani? kysyi nuori upseeri kylmästi torjuvalla äänellä, mittaillen Serbian kaunista kuningatarta halveksivalla katseella. — Miksi olet hiipinyt pois kuninkaallisen rakastajasi vierestä, sen onnellisen miehen jonka olet lumonnut, hiipinyt pois hääjuhlasta, missä imartelijasi ja muut luontokappaleet osottavat sinulle kunnioitustasi? Tahdotko nauttia minun kurjuudestani? Ei, minä en ole mikään kurja raukka, sillä kärsin Serbian ja kostoni tähden!
- Sinun kostosi? lausui Draga melkeinpä lempeästi.
Mitä sitte olen tehnyt ansaitakseni sinun kostosi, Stefan Naumovitsch? Olenhan kerran sinua rakastanut, ja sinä lepäsit jalkojeni juuressa; mutta sitte kuningas minuun mielistyi, häntä en voinut vastustaa, hän on kaikkien meidän herramme, hänen tehtävänänsä on ainoastaan käskeä.
Käskeä? toisti Draga tuskan täyttämällä kysyvällä äänellä. — Ei sydäntäni, joka yhä vielä kätkee suloisen salaisuutensa. Vanno minulle, Stefan Naumovitsch, ettet koskaan nosta kättäsi kuningas Aleksanteria etkä minua vastaan, ja vielä tänä yönä olet vapaa, niin totta kuin minä olen Draga, Serbian kuningatar.
— Niin totta kuin kruunu kerran on putoava päästäsi ja pääsi samalla kertaa, vastasi Stefan, yhtä totta on, että taas olen kohottava käteni sinua vastaan, Draga Maschin, jos kerran pääsen vapaaksi.
Draga säpsähti, kun kuuli entisen nimensä; mutta se rakkaus, jota hän tunsi nuorta upseeria kohtaan, lannisti hänen ylpeytensä ja piti vieläpä hänen ylpeytensäkin aisoissa.
— Minä tiedän, miksi minulle noin puhut, huudahti Draga pilkallisella, voitosta varmalla hymyilyllä. — Sinä rakastat toista.
Kas, sinä kalpenet, Stefan Naumovitsch, satutin siis sinua keskelle sydäntä!
No, minä annan sinulle vielä vaikeamman iskun, minä irroitan tuon rakkauden sydämestäsi, niin että inholla rupeat ajattelemaan entistä rakastajatartasi.
Sanoppas, tunnetko tyttöä, nimeltä Genia von Sandorf?