— Tirehtori olkoon hyvä ja poistukoon! En pelkää viipyä yksin hänen luonansa. Jos teitä tarvitsen, niin teitä huudan.
Nämä sanat kuullessansa Stefan säpsähti ja nykähytti ruumistansa, ikäänkuin piiskan isku olisi häneen sattunut. Hän kavahti sitte pystyyn sen verran, että jäi polvilleen.
Sitte hänen käsivartensa lensivät levälleen, kun hän oli näkevinään ikäänkuin taivaallisen näyn.
Rehevän kaunis nainen, kietoutunut pitkään vaippaan, läpinäkymätön huntu silmillä, oli astunut hänen koppiinsa ja seisoi selkä rautaovea vastaan.
Naisen ei tarvinnut huntua kohottaa…! Naumovitsch tunsi tämän äänen tuhansien joukossa, hän oli kuullut sitä kylliksi usein, vielä oli se kerran kuiskannut hänen korvaansa suloisia rakkauden sanoja.
Mutta oliko Stefan sitte mieletön, saattoiko hän todellakin uskoa, että tuo nainen uskaltaisi astua alas hänen koppiinsa, pelkäämättä surman iskua?
Haa, jos se oli sama nainen, niin todisti se ainakin, että hän oli yhtä rohkea kuin turmeltunut sielunsa ja ruumiinsa puolesta.
— Minä se olen, lausui hunnullinen nainen. — Et näe mitään utukuvaa edessäsi, minä se olen, kuningatar Draga, jota kerran nimitit omaksi Dragaksesi. Viimeiset sanat lausuttiin varovasti kuiskaavalla äänellä.
Samalla huntu poistui silmiltä ja Dragan kalpeat, lumoavan kauniit kasvot tulivat näkyviin.
Vanki nousi seisoalleen; tuon naisen edessä ei hän tahtonut polveansa notkistaa, ei häntä jumaloidaksensa eikä armoa rukoillaksensa, jota kumminkin Draga ehkä luuli.