— Pidä sinä huolta itsestäsi, kohta on sinun vuorosi, vastasi yksi murhaajista, ja tämän jälkeen seurasi kumea jymähdys, tuskallinen korahdus.
Sitte kuuli Stefan, kuinka jotakin ruumista laahattiin pitkin kivilattiaa, ovi avattiin ja taas suljettiin, ja sitte oli kaikki kuolon hiljaista Belgradin hirvittävimmässä vankilassa. —
Stefan purskahti katkeraan itkuun ja vaipui lattialle; hän ei hävennyt kuumia kyyneleitänsä.
Ne koskivat hänen ystävätään, päällikköä, mutta samalla myöskin onnetonta maata, missä noin raukkamainen ja häijy verityö saattoi tapahtua. Sillä Stefan ei epäillyt, että nuo pedot olivat kuristaneet hänen ystävä parkansa ja että he paraillaan kaivoivat saaliinsa maahan, johonkin vankilan nurkkaan… tahi ehkäpä viskasivat Tonavaan.
Ja milloin… milloin sama kohtalo kohtaisi häntä?
Oi, hänet valtasi palava levottomuus, hän melkeinpä toivoi, että kurjat pyövelit heti tulisivat, kuristamaan hänetkin niinkuin eversti Maschinin.
Miksi pitäisi hänen, Stefanin, yhä vaan kärsiä, miksi ilveillä tyhjillä toivomuksilla, joihin heikko niin mielellään takertuu sielunsa koko jälellä olevalla voimalla?
Ei, ei, jospa loppu jo tulisi!… Ennemmin kuolema kuin olla kauemmin hirmuisten sieluntuskien kiduttamana!
— Voi… oliko hän kuolemata turhaan kutsunut? Tuliko se… tuliko se jo tällä hetkellä?…
Askeleita kuului, jotka ovea lähenivät, vankilan päällikön avaimet kalisivat, ovi avautui — lyhdyn valo valaisi kopin, ja sitte ääni lausui: