KAHDEKSAS LUKU.
Kuristettuko?
Ryövärin kasvot hävisivät akkunasta, Stefan kuuli airon loiskimista, ja nopeasti kiiti venhe pitkin vankilan muuria, katon räystään alla hakien suojaa kuulilta, jotka mahdollisesti vielä lähetettiin hänen peräänsä.
— Luulen nyt valinneeni parhaimman mahdollisen tien, mutisi Stefan itsekseen, vetäytyen takaisin koppiinsa — Demeter Banjaluki on kyllä näyttäytyvä varmemmaksi kuin Tonava, joka ikipäiviksi olisi kätkenyt kotelon hiekkaan tahi vienyt sen mukanaan merelle. Kaikessa tapauksessa olen minä, jos elää suodaan, helpommin saava sen takaisin… Taivaan Jumala, mitä tuo on?… Muurin takana, eversti Maschinin kopissa, ääniä… hätähuutoa… voi, siellä tapahtunee jotakin peljättävää!
— Stefan… Stefan Naumovitsch! huusi eversti Maschin niin kovalla äänellä, että Stefan melkeinpä luuli hänen olevan samassa kopissa. — Ne ovat täällä!… Ne ovat luonani, Stefan Naumovitsch! Ne ovat nyt tulleet!
— Ketkä?… Mitkä? huusi Stefan painaen itseänsä niin lujasti muuria vastaan, kuin tahtoisi ruumiillaan sen murtaa. — Kuka siellä on, everstini?
— Murhaajia!… Voi, kuningatar Draga on nopea toiminnassaan!… Mitä te tahdotte, letukan palkkaamat verikoirat? kuuli Stefan everstin huutavan, ja muutamien minuttien kuluttua: Kolme miestä yhtä vastaan… Oi, se on pelkurimaista! Onko kuningatar jo maksanut teille syntirahat!… Silmukka! Minut siis on kuristettava… Katalata…
Käheä, sydäntäsärkevä huuto seurasi näitä sanoja. Stefan raapi sormillaan muurin rakoja ja koetti repiä ulos kivet, sillä hän tahtoi auttaa päällikköään taikka myöskin kuolla hänen kanssansa; sillä miksi hän vielä eläisi tässä peljättävässä kuopassa, missä kuolema häntä väijyy joka nurkassa, — niin, kuolla hänen kanssansa; sillä mitä hyödyttää raastaa sormet verisiksi, jollei kumminkaan kykene irrottamaan noita kirotuita kiviä, ja nyt…
— Jää hyvästi, Stefan, ystäväni, jää hyvästi! kaikui nyt Stefanin korvissa ja kuului käheästi koriseva ääni. — Toisessa maailmassa näemme toisemme… Kirottu ole sinä, purppuraan puettu letukka!… Sinun kruunuusi on tarttunut häpeä ja kauhu…
- Hellittäkää, te konnat, hellittäkää! huusi Stefan raivostuneena. — Jos te olette ihmisiä, joilla ruumiissa on inhimillisiä tunteita, niin älkää ryhtykö tuohon häpeällisimpään, katalimpaan tekoon, mitä maan päällä voi ajatella! Eihän tämä mies ole teille koskaan pahaa tehnyt ja yhtäkaikki tahdotte hänet tappaa.