Genia puristi vielä kovemmin kiväärinsä perää. Hän katsoi vielä kerran taivaaseen päin. Pelottava taistelu riehui hänen sielussaan. Hän ei ollut vielä koskaan vuodattanut verta, ei koskaan tehnyt yhdellekään ihmiselle pahaa ja nyt — nyt pitäisi hänen ampua maahan tämä mies, joka kerran oli tehnyt hänelle hyvää, ampua hänet, kuten hullun koiran. Niin, hän tekisi sen, sillä senhän täytyi tapahtua. Antaisiko hän kuningasmurhan tapahtua silmäinsä edessä, koettamatta estää sitä ainoalla tavalla, millä voi?
- Takasin, Ratscho Knetzewitsch! huusi hän. Takasin, muuten olet hukassa, sillä ennenkuin sinä työnnät veitsen Milanin rintaan, tekee minun luotini lopun sinusta.
- Ha, haa, nauroi murhaaja käheästi. — Ammu sinä vaan — Genia von Sandorf — se on vaan viaton leikkikalu, joka on kädessäsi. Sillä minä en ladannut kivääriä, näetkö. Tuossa kiväärinpiipussa ei ole luotia, joka voisi tehdä minulle jotain pahaa.
Genia painoi lukkoa, hana painui alas, mutta juopon sanat näyttäytyivät tosiksi. Kivääri oli todellakin lataamaton.
- Ole nyt viisas, pikkuruiseni! löpersi Ratscho Knetzewitsch, joka piti yhä Milania maassa ja heilutti puukkoa päänsä päällä. — Ole viisas, kuuletko! — Meitähän on vaan sinä ja minä, jotka tiedämme, että verta on vuotanut täällä Tapschidermetsässä. Eikä tämä ole ensimäinen veri, joka on täällä vuotanut. Tuolla jossain kauempana on tammi, joka voi kertoa, että kerran erään toisen Obrenowitschin veri on vuotanut täällä. Ja hän oli paljon parempi mies kuin tämä, joka minulla on tässä ja jonka minä nyt —
Ratscho Knetzewitsch sysäsi puukkonsa, mutta samassa silmänräpäyksessä päästi hän tuskan ulvonnan. Hänen kättänsä lyötiin ryhmysauvalla. Veitsi putosi hänen kädestään. Samassa kun Ratscho Knetzewitsch tahtoi heittäytyä taapäin, tarttui kymmenen kättä kiinni häneen ja pidättivät häntä.
Mutta Geniakin oli peräytynyt ja seisoi kuin kivettyneenä.
Eräästä pensaikosta oli äkkiä kymmenen ratsastajaa hyökännyt esiin. Heillä oli kuninkaallisen santarmiväen puku. Tämä osasto on melkein yksinomaan kokoonpantu albaanialaisista. Mutta tämän poliisipatrullin johtaja ei ollut albaanialainen. Hänellä oli kuninkaallisen henkivartioväen komea puku. Se oli Nicodem Lunjevica, kuningattaren veli.
- Ottakaa kiinni tuo kurja murhaaja! huusi Lunjevica lujalla äänellä. —
Sitokaa hänet, niin ettei hän tällä hetkellä voi lausua sanaakaan!
Niin pian kuin Nicodem oli lausunut nämä sanat, hyppäsi hän itse alas hevosensa selästä ja lähestyi Milania, joka yhä makasi maassa eikä tiennyt, oliko tämä kaikki, mikä hänen ympärillään tapahtui, unta vai hirveätä todellisuutta. Milanista tuntui, kuin olisivat ajatukset menneet sekasin. Hän oli vähällä menettää tajunsa, mutta taisteli vielä heikosti pyörtymystä vastaan.