- Elääkö hän?
- Kyllä, hän elää. — Knetzewitsch on vaan vähän haavoittanut häntä.
- No, ja annoitko sinä, kuten minä käskin, joukkosi ottaa roiston kiinni?
- Kyllä, minä toin hänet tänne, kädet ja jalat sidottuina — sinä voit heti nähdä hänet edessäsi, sisar, jos niin tahdot.
Tämä keskustelu tapahtui päivän noustessa Tapschiderin linnassa. Siinä oli Draga ja hänen veljensä Nicodem, joka oli hyvin kiihtyneenä lausuessaan nämä sanat.
Kuningatar ei ollut koko yönä nukkunut silmän täyttä. Tiesihän hän, että murhaaja harhaili Tapschiderpuistossa uhriaan etsimässä, murhaaja, jonka hän itse oli palkannut poistamaan pois tieltä hänen vaarallisimman vihollisensa, kuningas Milanin.
Pölyisenä tuon pitkän ja nopean matkan jälkeen seisoi Nicodem Lunjevica kuninkaallisen sisarensa edessä. Mutta hänessä ei näkynyt väsymyksen jälkeäkään. Päinvastoin. Silmissään oli terävä kiilto ja huulillaan asui hymy, joka vaan joskus katosi hienojen, vaaleiden viiksien taa.
- Hän elää siis! jatkoi Draga, nojaten toisella kädellään pieneen pöytään ja vieden toisen otsalleen, kuin tahtoisi hän koota ajatuksiaan. — Meidän tuumamme ei siis ole onnistunut. Onko se ihminen sitte kuolematon, onko hän haavoittamaton, kuten Siegfried ja Akilles?
- Oi, rakas sisar, puuttui Nicodem hänen puheeseensa — jos ei tällä kertaa onnistunut, niin onnistuu se toisella kertaa. Milan ei voi ajanpitkään meitä välttää ja koska vertasit häntä Akilles'iin, niin suotakoon minun huomauttaa, että tuo kreikkalainen sankari, sen mukaan, mitä hänestä tiedetään, oli arka kantapäästään. Milanillakin on kyllä Akilleen kantapäänsä.
- Mitä tahdot sillä sanoa? kysyi Draga ja katsoi tutkien veljeensä.