Puolipäivän tienoossa tuli Nicodem vihdoin kotiin. Sylva pelästyi nähdessään hänen kasvonsa. Hän oli kalmankalpea, vaalea, kihara tukkansa riippui suortuina otsalla. Hän näytti siltä, ett'ei ollut sulkenut silmiään koko yönä. Kulmakarvat olivat synkästi rypistetyt, katseessa oli jotakin arkailevaa, hänen kasvonsa ilmaisivat ääretöntä ärtymystä. Kun Sylva riensi häntä suutelemaan, työnsi hän hänet pois melkein raa'asti.
- Heitä pois tuommoiset — minä olen väsynyt, minä tahdon nukkua!
- Etkö tahdo syödä ensin aamiaista — minä olen valmistanut —
- Ei kiitos, ei ole ruokahalua. Minä tahdon nukkua, siinä kaikki! Mutta kuule, herätä minut kaikella muotoa täsmälleen kello 6 iltapäivällä, sitten minun täytyy — mennä pois.
- Pois — minne?
- Mitäs sinulla on sen kanssa tekemistä? Tarvitseeko minun tehdä tiliä sinulle siitä, minne minä menen? Muuten saat mielelläsi tietää sen. Eräällä ystävälläni on tänään suuri juhla, jossa minun täytyy olla mukana, se on syntymäpäiväjuhla ja hänelle ei voi lähettää kieltoa.
Sylva ei vastannut mitään, mutta hänen päätöksensä oli tehty. Hän tahtoi saada varmuutta, varmuutta vaikka mistä hinnasta. Ja sill'aikaa kun Nicodem pani maata viereiseen huoneeseen, teki hän päätöksensä valmiiksi. Hätä tekee ihmisen kekseliääksi. Sylva, jolla ei ollut aavistustakaan teeskentelystä ja valepuvusta, päätti aivan yksinkertaisesti illalla seurata Nicodemia. Hänen täytyi ottaa selville, minne tämä meni. Hän tahtoi tulla tuntemaan tämän ystävän talon, hän tahtoi ainakin saada varmuutta, oliko Nicodem jonkun naisen luona ollessaan poissa kotoa. Hänellä ei tosin ollut valepukua, mutta siitä huolimatta toivoi hän huomaamatta voivansa seurata Nicodemia. Kohtalo olikin hänelle siinä suhteessa suosiollinen, sillä rouva Mülfingerin piti sinä iltana mennä teaatteriin joten hän ei voinut pitää silmällä Sylvaa, kun tämä lähti ulos. Muutoin olisi rouva Mülfinger varmaan estänyt häntä siitä.
Hän herätti Nicodemin määrätyllä ajalla kello 6 ja antoi hänelle syötävää. Sitte peseytyi ja pukeutui Nicodem ja sanoi Sylvalle hellät jäähyväiset. Lieneekö hän lukenut Sylvan silmistä epäilystä, ett'ei heidän suhteensa ollut enää sama kuin ennen — lyhyesti, hän tahtoi tyynnyttää Sylvaa, painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja sanoi:
- Pian tulee taas kaikki hyväksi, kallis Sylvani, nyt en minä enää pahoita sinun mieltäsi, tänään vaan menen minä pois ja tämä on viimeinen kerta. — Elä ole levoton, jos en tule kotiin ennenkuin aamupuoleen. Hän meni ja puoli minuuttia myöhemmin jätti Sylvakin kodin sekä riensi niin pian kuin jalat jaksoivat, alas portaita ja meni ulos kadulle. Hän joutui juuri parhaaseen aikaan nähdäkseen, mitä tietä Nicodem oli mennyt. Sylva riensi hänen jälkeensä. Ilta oli otollinen yritykselle; oli pimeä, ainoastaan tähdet, kuu ja kaasulyhtyjen valo saattoivat ilmaista häntä, mutta hän oli vetänyt tiheän hunnun kasvoillensa, oli ottanut takin, jota Nicodem ei vielä ollut nähnyt. Eikähän Nicodem ollutkaan viime aikoina juuri paljon välittänyt hänestä ja hänen asioistaan. Maa oli kuurassa. Selvästi kuuli Sylva edessään kiiruhtavan Nicodemin askeleet. Nyt kääntyi hän eräässä kadunkulmassa. Sylva pysähtyi ja tarkasti häntä. Siinä oli ajuriasema, kuudet ajurin rattaat olivat siinä valmiina. Ajurit seisoivat yhdessä ryhmässä ja puhelivat keskenään kovalla äänellä.
- Tahtooko armollinen herra ajaa? huusivat kaikki ajurit kuin yhdestä suusta nähdessään Nicodemin. Kuten edeltäpäin tehdystä suostumuksesta riensivät kaikki paikoilleen.