Eräänä iltana Nicodemin mentyä ulos istui hän selaillen erästä lehteä, jonka hän oli saanut lainaksi rouva Mülfingeriltä. Sieltä löysi hän "Oikeusasioiden" joukosta kertomuksen, joka antoi hänelle paljon miettimisen aihetta. Siinä puhuttiin eräästä hyvin nuoresta vaimosta, joka oli tappanut miehensä.
Tämä tuntui Sylvasta niin äärettömältä rikokselta, että hän oli vähällä heittää sanomalehden luotaan, ett'ei hänen tarvitsisi lähemmin tutustua tuohon hirmuiseen asiaan. Mutta vihdoin voitti uteliaisuus hänen vastenmielisyytensä, ja hän luki edelleen.
Kysymyksessä oleva onneton nuori vaimo parka ansaitsee oikeastaan mitä suurinta sääliä. Ja jury oli tuominnutkin hänet hyvin lieventäväin asianhaarain tähden varsin lievään rangaistukseen. Sillä hänen miehensä oli ollut poissa hänen luotaan valehdellen olevansa tärkeillä matkoilla. Mutta sillä aikaa oli hän elänyt yhdessä muiden naisten kanssa ja kun hänen vaimonsa sai kuulla tämän, oli hän ottanut revolverin ja ampunut uskottoman kuoliaaksi.
- Oi Jumalani, sanoi Sylva itsekseen ja antoi sanomalehden pudota polvilleen, löytyykö todellakin maailmassa sellaista uskottomuutta? Voiko kukaan pettää rakkaimman olennon maailmassa, sen, jolle on vannonut uskollisuutta? Ja kuinka olikaan se nuori vaimo lausunut puheessaan jurylle?
"Minä tahdoin näyttää esimerkin. Minä tahdoin kerran näyttää miehille, ett'eivät he rankaisematta saa loukata meidän naisellista kunniaamme eikä tallata sitä jalkojensa alle. Siksi tapoin minä hänet."
Löytyy siis paljon miehiä, jotka tekevät samoin? Oi Jumala, mitä jos
Nicodem —
Hän ei uskaltanut ajatella loppuun, hän koetti karkoittaa sen pois mielestään. Mutta sitä ei voinut enää karkoittaa. Ja kun mustasukkaisuus kerran oli päässyt Sylvan sieluun, joutui se mitä tulisimman tuskan ja epäilyksen valtaan. Lakkaamatta täytyi hänen ajatella siinä yksin istuessaan, voisiko Nicodem tehdä saman halpamaisen työn, kuin se mies, josta hän oli lukenut sanomalehdessä. Ja jos niin olisi — mitä hän silloin tekisi? Tekisikö hän ehkä samalla tavalla, kuin se nuori vaimo, joka oli tarttunut revolveriin kostaakseen loukattua kunniaansa, joka oli tehnyt hirvittävän verityön rangaistakseen sitä miestä, joka niin rikollisella tavalla oli leikkinyt hänen elämänsä onnen kanssa.
- Minä en tiedä, kuinka silloin tekisin, sanoi Sylva itsekseen, — mutta yhden seikan tiedän aivan varmaan, sen että minun elämäni onni olisi lopussa, lopussa minun luottamukseni ihmisiin. Oi ei, ei, Nicodem ei voisi koskaan tehdä sillä tavoin, hänhän on sanonut rakastavansa minua — ja eikö hän ole vapauttanut minua tuosta hirmuisesta talosta ja sillä antanut minulle parhaan todistuksen, että minä olen kallisarvoinen hänen sydämelleen?
Siten koetti Sylva itse poistaa mustasukkaisuuden sydämestään, mutta se ei hänelle onnistunut.
Oi, kun moni nainen saa viettää koko yön yksinään, niin silloin joka tunti, joka minuutti, joka sekunti tuo pettyneelle raukalle uusia hirmuisia kuvia. Sylva pani maata, mutta ei voinut silmiään sulkea. Tuhansia ajatuksia risteili hänen rinnassaan ja jokainen ajatus astui kuin kummitus hänen sielunsa silmäin eteen.