- Hänellä lienee hyvin hauska ystäviensä luona, ajatteli Sylva — ja minä kun luulin olevani yhtä välttämätön hänelle, kuin hän minulle. Mutta ei minulla ole syytä olla vihainen hänelle. Hänhän on mies ja mies ei ehkä voi rakastaa samalla tavoin kuin nainen. Vihdoin noin 6:den tienoossa aamulla kuuli Sylva Nicodemin askeleet etumaisesta huoneesta ja kohta sen jälkeen astui hän sisään. Kun Sylva sanoi hänelle hyvää huomenta, tuli hän melkein vihaiseksi.
- Miksi sinä et nuku? huusi hän. — Minä luulen, että on viisaampaa nukkua kuin valvoa koko yö. Vai aiotko ruveta minua soimaamaan? No niin, niinhän naiset aina käyttäytyvät — heti tulee melu, jos joskus myöhästyy hiukan. Mutta minä sanon sinulle, etten ole ollenkaan tottunut kotiripityksiin! Ja sinä saat olla varma siitä, etten kärsisi sellaisia! Muuten olen hirmuisen väsynyt. Nukkukaamme siis! Hän pisti kädet housun taskuihin ja veteli sieltä suuria setelitukkuja ja kultarahoja, jotka hän huolettomasti heitti pöydälle. Tämän tehtyään riisui hän pois vaatteensa, heittäytyi sänkyyn ja nukkui, koskemattakaan Sylvan huulia, sanomatta hänelle ystävällistä sanaakaan. Tällainen käytös loukkasi Sylvaa. Mutta hän pidätti kaikki katkeruuden tunteet. Hiljaa nousi hän vuoteeltaan ja meni Nicodemin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuunteli hänen säännöllistä hengitystänsä sekä painoi hiljaa ja varovasti huulensa Nicodemin otsalle, silmille ja suulle ja vasta sitte kun hän siten oli suudellut häntä yhtä puhtaasti kuin hänen muutoin oli tapana rukoilla, meni hän takasin vuoteelleen ja nukkui heti.
Seuraava aamu ei tuottanut Sylvalle minkäänlaista lohdutusta, päinvastoin uutta kärsimystä.
Heti aamiaispöydässä ilmoitti hänelle Nicodem, että hänellä oli ollut hirmuisen hauskaa ystäviensä luona ja että hänen oli täytynyt luvata heille tulla illalla takasin. Eikä se valhetta ollutkaan. Hänellä oli todellakin ollut hauskaa Jockeyklubissa. Hän oli kaikkien pelitaidon sääntöjen mukaan kerrassaan tyhjentänyt puolalaisten kreivien taskut, hänellä oli ollut onni baccaratissa ja voittanut suuren rahasumman. Tietysti oli hänen täytynyt luvata korvausta ja se piti annettaman seuraavana yönä.
Samalla tavoin kävi päivä toisensa perästä. Joka ilta meni hän ulos ja palasi vasta päivän koittaessa seuraavana aamuna. Ja Sylva sai olla yksin kotona koko yön. Tämän olisi hän vielä voinut kestää. Mutta Nicodem nukkui nyt melkein koko päivän, ja kun hän vihdoin nousi ylös, valitti hän tavallisesti päänsärkyä ja oli hyvin välinpitämätön Sylvan suhteen, eikä tämä voinut enää tehdä mitään hänen mielikseen. Tällaisissa oloissa sai tyttöparka kärsiä kauheasti. Monta kertaa oli hän vähällä pyytää Nicodemia kääntämään taas rakkautensa hänen puoleensa ja olemaan häntä kohtaan samallainen kuin ennenkin. Mutta hänessä oli paljon ylpeyttä, jonka hän oli perinyt isältään. Hän ei voinut saada tätä rukousta huuliltaan. Jos ei hän rakasta minua itseni vuoksi, sanoi hän itsekseen, — niin eivät minun rukoukseni voi saada häntä siihen. Minä en kerjää rakkautta. Mutta hyvin onnettomaksi teki hänet se välinpitämättömyys, jota Nicodem alkoi osoittaa häntä kohtaan. Sylvan suuteloihin vastasi hän vaan hyvin kylmästi ja lyhyesti. Hän ei ymmärtänyt Sylvan sydämen lämmintä kaipausta, sitä kaipausta, jonka hän vasta oli herättänyt eloon.
Hänellä näytti nyt olevan muita huvituksia, joita Sylva ei voinut käsittää. Ensi päivinä oli hän aina tullut kotiin taskut täynnä rahoja ja silloin voi hänen kanssaan jotenkuten tulla toimeen seuraavana päivänä. Silloin hän toki nauroi ja laski leikkiäkin. Mutta eräänä päivänä tuli hän kotiin kalpeana ja hajamielisenä. Hän ei enää tyhjentänyt taskujansa, sillä niissä ei ollut mitään, ja seuraavana päivänä alkoi hän valittaa ja arvostella muutamia menoja, joita Sylva oli tehnyt ja joiden hän väitti olleen aivan tarpeettomia.
- Rakas lapseni, sanoi hän Sylvalle — sinun täytyy oppia säästämään. Et
suinkaan sinä luule, että minulla on kaivo, josta voi rahoja ammentaa?
Minä näen, että sinä olet taas ostanut koko joukon tarpeetonta tavaraa.
Sellaiset maksavat enemmän rahaa, kuin mitä minulla on sinulle antaa.
- Anna anteeksi, sanoi Sylva arastellen, — mutta muistat kai sinä, että minä, kun sinä vapautit minut tuosta talosta, en ottanut mukaani muuta kuin ne vaatteet, jotka silloin olivat päälläni. Sinä vakuutit minulle silloin, että mieluimmin tahdoit minut sellaisenaan kuin olin, köyhänä miellyttäisin sinua enimmän. Mutta enhän voinut aina olla sellaisessa puvussa. Ainakin täytyi minun hankkia itselleni kaikista välttämättömintä ja siksi pyysin rouva Mülfingerin ostamaan minulle yhtä ja toista.
- No niin, hyvä on. En minä tahdo juuri sitäkään väittää, että sinä olisit tuhlaavainen. — Muita minulla on ollut huono onni, näetkö. Minä olen niin — minä olen antautunut afääreihin, jotka eivät ole onnistuneet ja kuten sanottu, täytyy meidän lähimmässä tulevaisuudessa olla säästäväisiä.
Siten kuluivat seuraavat päivät. Sylva itki paljon, ollessaan yksin. Mutta rakastetulleen ei hän näyttänyt kyyneleitään. Päinvastoin koetti hän hänen läheisyydessään olla yhtä iloinen ja tyyni kuin tavallisesti. Ja hän koetti tehdä toivottomat, ikävät illat niin hauskoiksi kuin mahdollista. Rouva Mülfingerillä oli kirjoja ja sanomalehtiä ja niitä sai Sylva lainata. Suurella innolla oli hän opetellut Saksan kieltä Wieniin tultuaan ja koetti nyt saksaa lukemalla täydentää tietojansa. Siitä syystä luki hän mielellään saksalaisia kirjoja.