- Aivan oikein, vastasi Belary — mutta kyllä kai sinä joskus näyttäydyt jokkeyklubin pelipöydän ääressä.
Peliä Nicodem varsinkin kaipasi, tuota rajua kiihotusta, joka panee veren rajusti juoksemaan suonissa ja tekee ruumiin vuoron kuumaksi, vuoron kylmäksi. Tämä ainoa sana riitti vetämään Nicodemin, joka oli intohimoinen pelaaja, tuon paholaisen valtaan, joka ennen taikka myöhemmin hävittää jokaisen, joka kerran on joutunut sen kynsiin.
- Me olemme jo kauan sinua odottaneet, jatkoi Belary. — Siellä on tätä nykyä pari nuorukaista, joilla on taskut täynnä rahaa, puolalaisia kreivejä, jotka sietävät vähäisen suonenlyönnin. Mitä, jos tulisit tänä iltana pelaamaan baccaratia?
Nicodem mietti hetkisen, mutta sitte lupasi hän tulla. Ja sinä iltana tunsi, Sylva ensimäisen pettymyksensä. Hän oli iloinnut ajatellessaan, että saisi viettää illan yhdessä Nicodemin kanssa.
Hän oli itse järjestänyt illallisen ja valmistanut rouva Mülfingerin keittiössä serbialaisen kansallisruuan, josta hän tiesi Nicodemin pitävän. Pöydälle oli hän asettanut kukkavihon, jonka oli itse noutanut kukkakaupasta.
- Rakas lapseni, sanoi Nicodem hänelle, — minusta on ikävää, mutta me emme ole yhdessä tänä iltana.
- Kuinka, rakkaani, lähdetkö ulos ilman minua?
- Tietysti ilman sinua, sinä pikku, tyhmä Sylva! Olenhan sanonut sinulle, että minulla on Wienissä ystäviä. Minä en voi enää laiminlyödä heitä, ei sitä en todellakaan voi. Sitä eivät he koskaan antaisi anteeksi. Minun täytyy edes kerran käydä heitä katsomassa.
Sylva ei sanonut sanaakaan. Ei hän ollut vihainen Nicodemille, mutta hän oli pahoillaan, kun ilta oli niin kaunis ja hänen piti olla yksin. Hän suuteli Nicodemia sydämellisesti sanoessaan hänelle hyvästi ja istui sitte yksinään pöydässä ja monta kyyneltä valui hänen silmistään kun hän siinä söi serbialaista kansallisruokaa. Hän ei sulkenut silmiään koko yönä. Hän kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen ja joka minuutti luuli hän Nicodemin tulevan. Tämä olisi varmaan iloinen nähdessään hänen vielä valvovan!
Mutta tunti kului toisensa jälkeen. Yö oli ohi, harmaana ja ikävänä valkeni aamu ja valo heitti vaaleat säteensä ikkunauutimien läpi, mutta Nicodem ei ollut vielä tullut kotiin.