Nicodem osasi erinomaisesti keskellä suurta Wieniä pitää, Sylvaa yhtä yksinään kuin olisi hän ollut saarellansa. Ainoa henkilö, jota Sylva nykyään tapasi oli rouva Mülfinger, talon emäntä. Ja tämä, joka tietysti tunsi koko suhteen ja tiesi myös, kuka Nicodem oli, varoi avaamasta petetyn tyttöraukan silmiä, sillä hän oli saanut, vaiteliaisuudestaan runsaan palkinnon.
Silloin tällöin menivät, Nicodem ja Sylva kävelylle, jolloin tavallisesti mentiin Praternille. Mutta ei näilläkään matkoilla tullut Sylva tuntemaan yhtään ihmistä. Eikä hän heitä kaivannutkaan. Päinvastoin olisi hän ollut tyytymätön, jos Nicodem olisi häirinnyt heidän herttaista yhdessä oloaan tuomalla hänen luokseen tuttaviaan. Ja kun Nicodem kerran puhui, että hänellä oli Wienissä ystäviä, joita hänen täytyi tavata, pyysi Sylva häntä hartaasti, että hän jättäisi sen tekemättä ja pysyisi hänen luonaan.
Saarestansa puhui Sylva vaan yhtenään. Hän huomasi, että hänen onnensa tulisi täydelliseksi vasta sitte, kun isä oli antanut heille siunauksensa tai kun he molemmat olivat tulleet miehenä ja vaimona asumaan saarelle Tonavan keskellä.
Siten kului neljä viikkoa. Tähän asti oli Nicodem ollut joka ilta kotona. Mutta neljän viikon kuluttua, kun Nicodem oli läpikäynyt kaikki onnellisuuden asteet, alkoi hän uudestaan ikävöidä suureen seuraan, iloiseen ja rajuun elämään. Sylvan lempeä kauneus ei voinut enää häntä kahlehtia. Sitäpaitse oli hän saanut kirjeitä, joissa hänen sisarensa Draga vaati häntä palaamaan Serbiaan. Hovi oli taas muuttanut Tapschideristä Belgradiin ja siellä oli hänen läsnäolonsa välttämätön. Ja sitte kirjoitti Draga, että kuningas oli useita kertoja kysynyt häntä ja näyttänyt olevan hyvin tyytymätön, että hän oli niin kauan viipynyt ulkomailla.
"Minä tiedän" jatkoi Draga, "että joku rakkauden seikkailu pidättää sinua Wienissä, ja sen suon sinulle hyvin mielelläni. Mutta minä tarvitsen sinua täällä. Elä siis enää viivyttele, vaan tule viimeistään kahdeksan päivän kuluttua. Elä menetä kuninkaan suosiota, sillä silloin eivät voi koskaan toteutua ne suuret asiat, joita minulla on sinun kanssasi ja jotka ovat vielä tulevaisuuden helmassa!"
Tämän kirjeen sai Nicodem poste restante. Hän lähetti rouva Mülfingerin sitä noutamaan. Luettuaan ei hän polttanut sitä, kuten hänen olisi pitänyt tehdä, vaan säilytti sen. Hänen mielestään oli kirjeellä erityinen arvo, sillä siinä oli lupaus hänen kuninkaalliselta sisareltaan. Hän pani sen kirjoituspöytänsä laatikkoon, jonka avain oli hänen huostassaan.
Kahdeksan päivän kuluttua olisi hän siis taas Belgradissa. Hän ei uskaltanut vastustaa Dragan käskyjä, sillä olivathan ne samalla kuninkaan. Sen tiesi hän. Hänen läsnäolonsa Belgradissa oli välttämätön myöskin hänen sotilasvirkansa vuoksi. Hänelle oli tosin annettu kolmen kuukauden virkavapaus. Eihän kuninkaan langolta voinut sellaista kieltää. Mutta hänen lankonsa kuningas ei varmaankaan siihen suostuisi, jos hän kuulisi sen. Entäs hovijuhlat, jotka nyt alkoivat Belgradissa, tanssiaiset — kuinkas ne voisivat onnistua ilman Nicodem Lunjevicaa, joka aina sellaisissa tilaisuuksissa oli päähenkilönä!
Muuten alkoi Nicodem lopulta ikävystyä pikku Sylvansa seuraan, kuten hän nimitti Sylvaa kahden kesken. Ainainen päivänpaiste on arvotonta, ainainen kuutamo alkaa ajan pitkään kyllästyttää, sanoi hän itsekseen, jos eivät aurinko ja kuu vaihtele keskenään, käy se lopulta sietämättömäksi. Ja onnettomuuden lisäksi tapasi hän eräänä päivänä ystävänsä, kreivi Belaryn.
- Yhäkö vaan pikku serbiattaren kahleissa? kysyi häneltä Belary. — Tuhat tulimmaista, Nicodem, ethän ole koskaan ennen pysynyt niin kauan yhdessä kiinni.
- Mutta hänpä onkin kerrassaan hurmaava! vastasi Nicodem. — Te kadehtisitte minua, jos tietäisitte, kuinka herttainen hän on.