- Niin, se minä olen, metsästäjä, vastasi Nicodem.
Nicodem alkoi kysellä Sylvalta, kuinka hän oli tänne joutunut. Mutta tyttö ei ollut halukas kertomaan, hän vastasi vaan lyhyesti ja yksikantaan kaikkiin hänen innokkaisiin kysymyksiinsä.
Sylva parka ei tahtonut puhua, kuinka Matias Sperber oli hänet ryöstänyt, vienyt pahamaineiseen paikkaan, josta hänen kuitenkin oli seuraavana päivänä onnistunut paeta.
Ainoa, minkä hän ilmoitti oli se, että hän muutamia päiviä oli oleskellut Wienissä ilman ainoatakaan tuttavaa, ilman ystäviä, ilman rahaa, aivan yksinään ja hyljättynä.
Nicodem lupasi hänelle pitää huolta kaikesta. Hän vei hänet pois puistosta, huusi ajurin rattaat ja pani hänet niihin istumaan.
Tahdottomana seurasi Sylva mukana. Hän oli vailla vastustuskykyä, väsynyt, nälkäinen ja epätoivoinen.
Nicodem vei hänet erään rouva Mülfingerin luo, jonka hän tunsi vanhastaan, jonka talosta hän hyyräsi muutamia huoneita.
Ja Sylva antoi sen tapahtua. Tuskin oli hänellä muuta vaalia. Muuten luotti hän Nicodemiin. Hän rakasti metsästäjäänsä.
* * * * *
Rouva Mülfingerin talossa asuivat Nicodem ja Sylva sitte muutamia päiviä. He sanoivat olevansa mies ja vaimo. Sylva ei huomannut mitään pahaa tässä suhteessa. Hän ei edes sitä tiennyt, että oli synti kuulua miehelle ilman kirkon siunausta. Hän luuli, että niin täytyi olla, kuin oli ja olihan hänen elämänsä niin suloista, niin täynnä päivänpaistetta. Kaikki arvelut, jotka hänessä kohta syntyivät, oli Nicodem suudellut pois ja lyönyt leikiksi.