- Olenko minä sitte tehnyt jotain pahaa? Voitko todistaa, että olen tehnyt jonkun rikoksen? Enkö ole aivan tahtomattani tullut tuohon viheliäiseen paikkaan? Ei, varmaankaan ei sisaresi suutu sinuun siitä, että sinä minua rakastat.
- Hänen on peijakkaan vaikea käsittää asioita! sanoi Nicodem itsekseen.
— Minun täytyy hyökätä vahvemmilla aseilla.
Mutta nyt ei olekaan kysymys ainoastaan tästä, jatkoi Nicodem, joka nyt päätti ryhtyä kaikista arkaluontoisimpaan keinoon — vaikka sinä olisit aatelissukuakin, pikku Sylva, niin en voi salata sinulta, että rakkauteni sinuun on loppunut. Meidän välimme täytyy katketa. Nyt se on ohi!
- Ohi! toisti Sylva vapisevin huulin, tuijottaen Nicodemiin, kuin olisi hänet herätetty unesta, eikä olisi vielä oikein valveilla.
- Niin, se on ohi! Minä palaan näinä päivinä Serbiaan, jatkoi Nicodem, joka oli erittäin iloinen, että Sylva näennäisesti niin tyynenä oli kuunnellut hänen viimeiset selityksensä. — Ja mitä sinuun tulee, niin voit jäädä tänne eli mennä tiehesi, miten vaan haluat. Kuitenkin neuvoisin sinua jäämään Wieniin, sillä täällä on sinulla aina tilaisuus viettää erittäin mukavaa, hauskaa elämää. Tiedätkös mitä, ehkä voin tehdä vielä jotakin hyväksesi. Minä esittelen sinut eräälle ystävälleni.
Sylva ei väräyttänyt kulmiaankaan. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos, sillä ennen olivat ne olleet kuin kivettyneet. Mutta nyt käsitti hän sen, mitä ei vielä vähää ennen ollut voinut ymmärtää. Hän käsitti täydellisesti kaiken sen, mikä oli ollut oikeutettua sen nuoren rouvan teossa, josta hän oli lukenut sanomalehdessä.
Jos Sylva olisi noudattanut ensimäistä sisällistä kehoitusta, niin olisi hän kohta juossut tiehensä sanomatta sanaakaan tuolle kurjalle, olisi juossut niin pian kuin jalat kannattivat. Mutta minne? Se olisi ollut yhdentekevä.
Löytyy eräs laji epätoivoa, joka ei enää kysy päämaalia eikä keinoja ja tämän nuoren tytön kurjuus oli joutunut sille asteelle, että se meni epätoivonkin rajan yli. Minuutin ajan tuijotti hän Nicodemiin voimatta lausua sanaakaan. Merkillistä, hän oli pitänyt Nicodemia niin kauniina, oli rakastanut häntä kaikesta sydämestänsä. Ja kuitenkin — kuitenkin näyttivät hänen kasvonsa nyt Sylvan mielestä inhottavilta ja vääristyneiltä! Hän ei voinut itsekään käsittää, kuinka oli voinut rakastaa tätä miestä. Eikä hän kuitenkaan poistunut, yhä seisoi hän kuin kiinni kasvaneena samalla paikalla. Tällä hetkellä muisti hän ensi kerran erään pyhän velvollisuuden, jonka luonto oli hänelle antanut. Hän ajatteli sitä olentoa, jota kantoi sydämensä alla, sitä pientä ihmisolentoa, jota hän ei vielä ollut nähnyt, jonka hän vaan tunsi ja jota niin äärettömästi rakasti.
Nicodem ei vielä tiennyt siitä taivaallisesta siteestä, joka oli kierretty heidän molempain välille ja joka ainakin Sylvalle näytti olevan mahdoton katkaista. Hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmaista tämä salaisuus Nicodemille, huomauttaa hänelle, kuinka lujasti hän oli yhdistetty Sylvaan ja silloin hän varmaan näkisi hänet taas jalkainsa juuressa ja kuulisi hänen katuvaisen rukouksensa.
- Sinä et siis enää minua rakasta, Nicodem! huudahti Sylva. — Ei, ei, minä tiedän sen, sinä et rakasta minua, sinä olet itse äsken sanonut minulle kylmin, sydämettömin sanoin. Mutta etkö sitte rakasta lastasikaan?