Sylva laski varmasti, että kysymys tekisi hänet aivan tolkuttomaksi, että tämä ilmoitus tekisi tyhjäksi kaikki, mitä heidän välillään oli tapahtunut, mutta hän erehtyi, hän ei ollut vielä laskenut Nicodemin ilkeyden syvyyttä.

- Lastani! huudahti hän. — Ovatko asiat sillä tavoin? Sinä olet — sinä luulet — oh, rakkaani, ethän suinkaan luule, että minä otan todesta tämän sinun ilmoituksesi.

Sylva alkoi itkeä kovasti.

- Tuhat tulimaista, elä nyt edes itke noin kovasti! Tahdotko välttämättömästi, että muidenkin ihmisten pitää kuulla? Siivot ihmiset sopivat sellaiset asiat keskenään. Näetkös lapseni, jos olet järkevä, niin olen minä aina sinun hyvä ystäväsi, joka ei hylkää sinua. Katsos, ota tämä rahakukkaro! Ei siinä tosin ole niin kovin paljoa, sillä minulla on ollut pari päivää kirotun huono onni pelissä, mutta rahat riittävät ainakin vuodeksi suojelemaan sinua hädästä. Kun olet synnyttänyt lapsen, niin ilmoita minulle siitä! Minä en aijo jättää sinua, vaan annan apua. Näin sanoen pudotti hän kukkaron Sylvan polvelle. Onneton nuori nainen hyppäsi tämän kuullessaan ylös ja viskasi luotaan ruskean, seteleillä täytetyn kukkaron, kuin olisi se ollut inhottava, likainen tai myrkyllinen eläin ja huusi, tehden rajun liikkeen:

"Jo riittää, jo on tarpeeksi häpeää, häväistystä ja valhetta! Ole kirottu, kurja olento, kirottu kuolemaan saakka! Minä en rakasta sinua enää, ei, minä en rakasta sinua! Minä vihaan sinua, vihaan sinua enemmän kuin kukaan nainen ennen minua. Me näemme vielä toisemme, Nicodem Lunjevica, me näemme toisemme sellaisella hetkellä, jolloin sinä saat minulle tehdä tiliä siitä, mitä sinä olet tehnyt minulle! Sen, että sinä nyt työnnät minut pois luotasi, häpäiset minua, sen annan sinulle vielä anteeksi, mutta että olet teeskennellyt rakkautta minua kohtaan, että olet kietonut kätesi ympärilleni ja vetänyt minua sydämellesi, sitä en anna sinulle anteeksi, sentähden aion kerran astua sinun eteesi, kun koston hetki on lyönyt! Minä menen, Nicodem Lunjevica, jatkoi Sylva vihasta vapisevalla äänellä, samalla kun hänen hento vartalonsa kohosi vielä korkeammalle ja jännitetyt silmänsä loistivat kamalasti, — minä menen, mutta minä tulen vielä kerran luoksesi — ja jos en sitä tekisi, jos kuolema tulisi sillä hetkellä, jolloin minä synnytän lapseni — sinun lapsesi maailmaan, niin ole varma, että kostaja ei jää tulematta, kostaja sellainen, joka rankaisee kamalan rikoksesi silloin kun vähimmän odotat ja aavistat. Hyvästi, sinä sydämetön mies, rakkaudeton mies, mies, joka kylmäverisesti olet leikkinyt pyhimpäin tunteiden kanssa, joita ihmissydämessä asuu. Hyvästi, ja vaikka Jumala antaisikin sinulle anteeksi sen, mitä minulle olet tehnyt, niin en minä, vietelty, onneton Sylva, anna koskaan sinulle anteeksi."

Nämä sanat lausuttuaan hyökkäsi Sylva ulos huoneesta. Hän ei katsonut ympärilleen, riensi vaan kiireesti alas himmeästi valaistuja portaita. Hänestä tuntui, kuin olisivat talon muurit syösseet hänen päällensä. Pois — kauas pois! se oli ainoa ajatus, joka täytti hänen mielensä. Hän joutui kadulle, kulki pitkän matkaa, harhaillen ympäriinsä keskellä yötä ilman päämaalia, ilman mitään tarkoitusta. Ne, jotka tulivat häntä vastaan, luulivat kai, että hän oli mielipuoli, joka oli karannut hullujen huoneesta, kun hän horjui eteenpäin silmät kyyneleitä vuotaen, kuolon kalpeus kauniilla kasvoillaan. Muutamat herrat koettivat pidättää häntä, tahtoivat häntä puhutella, mutta Sylva repi itsensä irti heistä, syöksyi eteenpäin ja katosi ensimäisessä kadunkulmassa.

Minne — minne aiot sinä mennä, onneton raukka! Kuinka olisi Sylva voinut vastata tähän kysymykseen. Eihän hän tiennyt itsekään, minne hän nyt pakenisi häpeäänsä pakoon. Hän hiipi kuin otus vieraassa, tuntemattomassa metsässä, jolla ei ole koloakaan, mihin piilottautua ja joka pelkää, että metsästäjä seisoo joka puun takana. Hänellä ei ollut enää kotia, ei missään löytynyt hänelle paikkaa, jossa olisi voinut pysähtyä ja levähtää.

NELJÄSKUUDELTA LUKU.

Kilpa-ajo hengen edestä.

Reki kiiti eteenpäin unkarilaisella pustalla [pusta = aro.]. Se oli postireki, jota ajoi mitä viehättävin postiljooni, — Genia von Sandorf.