Mutta kuinka oli hän joutunut sinne?
Hypättyään ikkunasta oli hän kulkenut monta päivää ja yötä pitkin maanteitä päästäkseen Serbiasta Unkarin kautta Wieniin. Eräänä iltana oli hän tunnottomana vaipunut maahan erään pienen kylän luona Buda-Pestin lähellä. Eräs postinkulettajan joukko löysi hänet ja otti mukaansa. Ja kun heidän renkinsä karkasi, päätti Genia, ollakseen joksikin hyödyksi, pukeutua miehen vaatteisiin ja niin tuli hänestä — heidän nuori postiljooninsa. Ja nyt istui hän kuskipenkillä, läiskyttäen piiskaansa hevosille.
Oli kylmä talviyö. Miljoonia tähtiä loisti tummalla taivaalla aivan kuin olisi nyt ollut näiden seutujen ihana elokuun yö. Kuu vaelsi hiljalleen rataansa ja peitti lumivalkean pustan sinivalkealla valolla, joka pani lumen säteilemään kuin jalokivet ja antoi joka esineelle satumaisen valaistuksen.
Postireessä oli yksi ainoa mies, joka näytti olevan rauhallinen kauppamatkustaja. Hän näytti muuten nukkuvan. Reestä ei kuulunut mitään ääntä ja kun Genia kerran katsoi pienestä lasiruudusta reen sisälle, näki hän, että kauppias Naumann istui taapäin nojautuneena eräässä reen nurkassa silmät kiinni, ja hurskas nunna nukkui istuallaan toisessa nurkassa. Hän oli nähtävästi lukenut rukouksensa ennen maatapanoaan, sillä rukouskirja oli vielä avoinna hänen polvillaan.
Geniakin alkoi hiukan väsyä, mutta hän voitti unen. Hän tiesi, ettei hän saanut nukkua. Ei, postiljoonin täytyi pitää silmänsä auki! Vaikka matkustajat antautuvatkin unelmiensa valtaan — niin on postiljooni kuitenkin vastuunalainen niistä, joita hän kuljettaa. Mutta pian hävisi kaikki väsymyksen tunne. Genian silmät tulivat taas kirkkaiksi. Talviyö oli hänestä kaunis, se elähytti hänen sieluansa. Niin kauan kun hän oli rouva Minkan, postimestarin rouvan luona hänen ummehtuneessa huoneessaan, oli häntä vaivannut kuin jonkunmoinen painajainen. Jokin levottomuus oli häntä siellä vallannut. Mutta nyt täällä äärettömällä arolla, nyt laajeni hänen rintansa ja — oliko se pakkanen vai vapauden tunne, joka sen teki — hänen verensä alkoi sykkiä voimakkaammin suonissa, se tuli vilkkaammaksi ja voimakkaammaksi. Hänestä tuntui, kuin olisi hän taas onnellinen kuten ennen.
Onnellinen? Voikohan hän olla onnellinen, kun Stefan ei ollut hänen luonaan, Stefan Naumovitsch, se mies, jota hän rakasti, se mies, jonka tähden hän kärsi tätä ääretöntä tuskaa, joka täytti hänen elämänsä? Oi, hän oli niin kaukana! Mitä olisikaan hän antanut — tämä ajatus tuli äkkiä hänen eteensä ja hyväili hänen sieluansa kuin länsituulen puhallus keväällä — jos Stefan nyt olisi hänen luonansa ja hän saisi istua hänen rinnallansa reessä. Jos siten saisi matkustaa rinnatusten kauas, kauas pois, aina maailman ääriin saakka! Se olisi todellakin onnea!
Eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka lähellä Stefan oli, eihän hän tiennyt, että Stefan oli tällä hetkellä reessä, vaikka naamion peittämänä, jonka läpi Genia ei voinut nähdä.
Tämä kauppamatkustajaksi tekeytynyt oli näet Stefan Naumovitsch, jonka piti kuningas Aleksanterin käskystä matkustaa Wieniin tarjotakseen kuningas Milanille sovintoa ja pyytääkseen häntä palaamaan Serbiaan. Genia oli erehtynyt luullessaan, että tämä matkustaja nukkui. Tosin istui Stefan Naumovitsch silmät kiinni, mutta hän ei voinut nukkua. Melkein koko matkan oli hänen sielunsa ollut alituisessa jännityksessä. Toisinaan oli se ollut ilon, toisinaan surun vallassa.
Iloinen oli hän toivoessaan, että vihdoinkin kaikki tulisi taas hyväksi Serbiassa, kun hänen toimenaan nyt oli kutsua kuningas Milan maahansa, viedä pojan pyyntö isälleen ja siten raivata tietä sovintoon entisen ja nykyisen kuninkaan välillä, mikä epäilemättä olisi suureksi siunaukseksi koko onnettomalle Serbialle. Mutta surullinen tunne valtasi Stefanin, kun hän ajatteli Geniaa. Missä oli hän?
Surullinen tunne valtasi Stefanin sydämen, kun hän ajatteli Geniaa. Missä olihan? Missä oli hänen rakas tyttönsä, jolle hän oli omistanut sydämensä korkeimmat, puhtaimmat tunteet. Mutta häntäkin lähestyi mielikuvitus, ihmisten suuri lohduttaja ja hänkin ajatteli, kuinka ihanata olisi kiitää Genian kanssa läpi Unkarin pustan. Hän katsoi hurskasta nunnaa rinnallaan, vanhaa, inhottavaa nunnaa, joka oli niin vastenmielinen matkatoveri, ja hän ajatteli, kuinka toisellaista olisi, jos nyt Genia istuisi hänen sijallaan. Kuinka olisikaan hän pitänyt hänen käsiään omissaan, kuinka hellästi olisi hän puristanut tytön hienoja sormia, kuinka ottaisi hän hänet syliinsä, painaisi hänen pienen päänsä rintaansa vasten, ja silloin — silloin saisivat hevoset juosta niin nopeaan kuin tahtoisivat, vaikka maailman ääriin! Se olisi todellakin onnea!