- Susia, huudahti nunna äänellä, joka selvästi ilmaisi, ettei hänellä ollut ollenkaan kiire lähtemään maallisesta olotilasta taivaalliseen kotiinsa. — Susia, pyhä isä taivaassa, me olemme hukassa! Pelasta minut, pelasta minut, minä en saa kuolla!

- Elkää olko epätoivoinen, sisar, vastasi Stefan hymyillen. — Me teemme ainakin parastamme, postiljooni ja minä. Pysykää te vaan aivan tyyneesti reessä, minä nousen kuskilaudalle, jotta voin tehokkaammin pitää susia kaukana ja ajaa ne pakoon.

Näin sanoen avasi hän reen oven, pujahti siitä ulos ja neljännes minuutissa oli hän istuutunut Genian rinnalle kuskilaudalle.

Vaikka kaikki oli tapahtunut mitä suurimmassa kiireessä, oli Genian pelko toteutunut, sillä paljon oli lyhennyt matka hevosten ja susien välillä. Ja näytti siltä, kuin olisivat pedot huomanneet tämän, sillä niiden ulvonta, joka nyt viilsi läpi hiljaisen yön, kuului riemuitsevalta, se oli kuin verenjanoinen voittohuuto.

Merkillistä, nämä molemmat ihmiset olivat äsken uneksineet istuvansa toistensa rinnalla ja rientävänsä hurjaa vauhtia eteenpäin yli äärettömän tasangon. Ja nyt — nyt oli heidän unelmansa toteutunut, eivätkä he siitä tienneet. Ei, he eivät aavistaneet, nämä ihmiset, jotka istuivat aivan lähetysten, pelon ja kauhun vallassa, että he vihdoinkin olivat tulleet yhteen. He antoivat kalliimpien hetkien, jotka Jumala oli heille lahjoittanut, mennä käyttämättöminä ohi. Mutta vaikka he olisivatkin olleet tietoisia siitä, että Jumala oli taas johtanut heidät yhteen, niin eivät he kuitenkaan olisi voineet näiden minuuttien aikana antautua hellyyden osoituksiin. Vaara uhkasi heitä. Stefan painoi valeparran lujemmin leukaan ja poskille. Sitte kääntyi hän ja katsoi taaksensa ja sivuille. Näin tarkastettuaan koko aseman tuli hän huomaamaan, että se oli pelottava.

Kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi koko lumilakeuden hopeavalollaan, näki hän selvästi, että siellä oli äärettömän suuri joukko aron susia, jotka ajoivat rekeä sellaisella sitkeydellä, joka on juuri sudelle omituista, kun se, nälän ahdistamana, vainuaa saalista ja panee viimeisetkin voimansa saadakseen jonkun aterian.

Kuinka hirmuisilta näyttivät nämä ruskean harmaat pedot! Kuinka rajusti ne hyökkäsivät eteenpäin reen takana, ottivat suuria hyppyjä ja näyttivät tahtovan juosta kilpaa hevosten kanssa! Eräs jättiläissusi, joka näytti olevan joukon johtaja, juoksi etumaisena. Se näytti tällä hetkellä olevan noin kahdensadan askeleen päässä reestä.

- Kuulkaa nyt postiljooni, mitä minä sanon! sanoi Stefan Genialle. — Kaikki tulee nyt riippumaan meidän hevostemme nopeudesta. Luuletteko, että hevoset voivat kestää?

Genia ei ollut tähän asti paljoa välittänyt tallista eikä hevosista sinä aikana kun oli ollut postimestarin rouvan tykönä. Mutta olihan rouva Minka vakuuttanut hänelle, että ne olivat oivallisia eläimiä. Sentähden vastasi hän:

- Minä luulen kyllä, etteivät hevosemme niinkään pian väsy.