- Lopettakaahan toki tuo hävytön valitus! Teidän täytyy mukautua kohtaloonne ja saatte olla varma siitä, että tämä meidän avuton asemamme ei kestä kauempaa kuin huomisaamuun. Silloin voimme taas lähteä tästä talosta.
- Entäs sudet! vaikeroi nunna.
Sudet eivät tee meille pahaa päivällä. Ainoastaan yöllä uskaltavat ne hiipiä esille piilopaikastaan. Ensi yöhön mennessä olemme kyllä löytäneet jonkun asutun majatalon, ja viimeisellä asemalla ennen Buda-Pestiä vietämme seuraavan yön. Minä saan kyllä nuoren postiljoonin toipumaan tähän niin pian kun herää tainnoksistaan. Ihmisraukka, kuinka hänen laitansa on, eikö hän ole tullut vielä tuntoihinsa?
- Ei, vastasi nunna — hän ei liikuta jäsentäkään, hänen hengityksensä näyttää lakanneen.
- Hänen täytyy ennen kaikkia saada apua! sanoi Stefan.
Näin sanoen nosti hän liikkumattoman ruumiin maasta ja kantoi sisälle.
Hurskas sisar seurasi perässä.
- Täällä täytyy meidän laittaa niin mukavaa kuin mahdollista, sanoi Stefan, kun he olivat päässeet sisälle. Tuossa on olkia, siihen voitte itsenne ojentaa.
Tätä ei tarvinnut sanoa hurskaalle sisarelle kahta kertaa. Hän raapi kokoon parhaat oljet, mitkä näki ja heittäytyi ähkyen pitkälleen, kääri pitkän, mustan kaapun ympärilleen ja käänsi kasvot seinään päin, voidakseen nukkua niin pian kuin mahdollista.
- Oivallinen sydän, sanoi Stefan ivallisesti. Sairasparasta ei hän välitä mitään. Mutta sitä enemmän ajattelen minä häntä ja pidän hänestä huolta. Sitte laskeutui hän polvilleen postiljoonin viereen, katseli häntä tarkkaan ja kuiskasi.
- En koskaan ole nähnyt jalompia kasvoja. Kuinka ihmeellisesti, nämä kasvot vetävät minua puoleensa! Nytkin, vaikka silmät ovat kiinni, näen minä yhtäläisyyden, joka jo ensi hetkestä minua viehätti ja samalla niin tuskallisesti vihloi. Genia, niin Genia, ne ovat aivan hänen kasvonsa. Oh, kuinka voi kaksi ihmistä olla niin yhdennäköiset!