- No, nuori ystäväni, onko nyt parempi? Te pyörryitte, kun vaara oli ohi, mutta sehän on aivan luonnollista. Nyt voitte kumminkin tyyntyä. Me olemme tosin täällä vaan pienessä, rappeutuneessa majatalossa, mutta susista olemme vihdoinkin päässeet erillemme. Kun aamu taas koittaa, jätämme tämän ikävän paikan ja jatkamme matkaamme.
- Entä hevoset? kysyi Genia, joka heti ajatteli velvollisuuttaan pitää huolta herransa omaisuudesta.
- Ne seisovat kyllä tuolla pihalla, mutta me toimitamme ne heti katon alle, sillä tässä näkyy löytyvän tallikin, joka on rakennettu yhteen talon kanssa. Teillä on kai mukananne ruokaa hevosille?
- Kyllä, sitä on kyllä mukana, vastasi Genia. — Ja nyt annatte kai minulle anteeksi, jos heti lähden täyttämään velvollisuuttani siinä suhteessa.
- Niin, se on oikein, lausui Stefan — niin täytyy hyvän postiljoonin ajatella, ensin hevoset ja sitte hän itse.
Genia otti muutamia askelia ovea kohti, mutta tuskin oli hän vielä päässyt sen luo, ennenkuin hän äkkiä tunsi jonkun kietovan kätensä hänen ympärilleen ja vetävän häntä rajusti sykkivää sydäntänsä vastaan.
- Oi Jumalani, mitä tämä on? huudahti hän. — Herra, mitä te ajattelette?
- Pois teeskentely! huudahti Stefan liikutetulla äänellä, samalla kun hän lempeällä väkivallalla repäisi postiljoonin hatun hänen päästänsä ja heitti sen maahan. — Luuletko todellakin, että sinä voit enää ilvehtiä rakkauden tarkkain silmäin edessä? Minä näin heti, että sinä olit valepukuinen tyttö ja rakastan sinua kaikesta sydämestäni.
Hän piti Geniaa niin kovasti kiinni, ett'ei tämä voinut kiskoa itseänsä irti hänen käsistään, vaikka hän koetti sitä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Genia rupesi pelkäämään ja änkytti melkein raivoissaan:
- Herra, jos te todellakin olette huomannut salaisuuteni, niin on se hyvin epäritarillisesti tehty, että käytätte hyväksenne minun hädänalaista asemaani! Päästäkää minut, tai meille käy huonosti molemmille.