Mutta Stefan päätti panna hänet koetukselle, vaikka hän oli jo varma asiastaan, ett'ei Genia antaisi rakkauttaan tuntemattomalle.

- Kuule tyttö, mitä minulla on sanottavaa sinulle! sanoi hän päästäen Genian käsistään, mutta pitäen kumminkin hänen käsiänsä omissaan. — Minä olen kauppias Wienistä ja lisään vielä, että olen rikas kauppias. Minulla on kaunis talo Wienissä, enkä ole vielä koskaan sitonut itseäni mihinkään naiseen, vielä on sydämeni vapaa valitsemaan sen, minkä sydämeni käskee.

- Olkaa hyvä ja päästäkää minun käteni! pyysi Genia vapisten. — Ja jos olette kunniallinen ja hienotunteinen mies, niin ette puhu mitään siitä, mitä näitte.

- Näetkös tyttö, jatkoi Stefan — kohtalo kulettaa ihmiset yhteen. Minä puolestani en olisi koskaan voinut uneksiakaan, että minä tällä matkallani Wieniin löytäisin kohtaloni. Sillä sen minä sanon sinulle, että sinä olet minun kohtaloni ja minä olen oppinut rakastamaan sinua. Muuten olemme taistelleet toistemme rinnalla yhteisessä vaarassa ja sellainenkin yhdistää ihmisiä lujemmin toisiinsa. Jos sinä siis voit rakastaa minua hiukan, niin anna minulle kätesi takasin ja tule vaimokseni!

Nyt repi Genia itsensä irti hänestä ja otti muutamia askelia taapäin päättävästi ojentaen vartalonsa.

- Te olette puhunut minulle rehellisesti ja avonaisesti, herra, huudahti hän sitte liikutetulla äänellä. — Minä koetan myös puhua yhtä rehellisesti ja avonaisesti teille. Minäkin tahdon uskoa, että te olette kunniallinen ihminen, joka ei tahdo syöstä viatonta tyttöä turmioon. Mutta kuitenkaan en voi vastata teidän rakkauteenne. Minä vakuutan teille, ett'en voi sitä, vaikka olisitte kymmenen kertaa rikkaampi kuin olette ja vaikka olisin teille sata kertaa suuremmassa kiitollisuuden velassa henkeni pelastuksesta, kuin nyt olen.

- Oh, siinä suhteessa olemme kuitit! huudahti Stefan. — Minä olen pelastanut sinun elämäsi ja sinä minun. Meillä ei ole toisillemme mitään velkaa. — Varmaa on, ett'en minä, ilman teidän tarmokasta apuanne, olisi voinut pelastua susien kynsistä ja ilman teitä makaisin nyt rikkirevittynä arolla, jatkoi Genia. Mutta vaikka tietäisinkin, että tämä on nyt kohtaloni, niin en voi kuitenkaan rakastaa teitä, herra, ei, minä en voi koskaan sitä tehdä!

- Ja miksi et, miksi et voi rakastaa minua? kysyi Naumovitsch, joka olisi mieluimmin juossut Genian luo ja suudellut häntä. — Etkö siis ollenkaan pidä minusta, vai ehkä on sinulla, kun kaikki käy ympäri, jo sulhanen?

Tämän kysymyksen kuullessaan alkoi Genia kiivaasti vapista ja hänen päänsä painui rajusti aaltoilevaa rintaa vasten.

- Ahaa, nyt näen, että osasin ihan naulan päähän, huudahti Naumovitsch.
— Eikö niin, etkö ole jo antanut pois sydäntäsi?