- Kyllä, herra, sydämeni ei ole enää omani, vastasi Genia surullisella äänellä. — Ja vaikka rakkauteni on onneton, niin täyttää se koko sydämeni. Se on oleva rikkauteni, elämäni koko sisältö, aina viimeiseen hengenvetooni asti.
- Ja miksi ei rakkautesi ole antanut sinulle onnea? kysyi Stefan liikutetulla äänellä. — Minä en ainakaan voi kuvitella, että maailmassa löytyisi miestä, joka ei pitäisi itseänsä onnellisena omistaessaan noin komean ja hurmaavan tytön rakkauden.
- Ah herra, se on liian pitkä ja surullinen tarina, jotta sitä voisin teille kertoa, huudahti Genia. — Minä pyydän teitä, säästäkää minua uudelleen repimästä auki tätä aina verta vuotavaa haavaa!
- Onko se unkarilainen, jota rakastat? kysyi Stefan Naumovitsch kiireesti. — Onko hän köyhä mies? Kun minä nyt kerran pidän niin paljon sinusta, voisin ehkä auttaa teitä, jotta voisitte mennä naimisiin.
- Ei, herra, meitä ei voi auttaa kukaan maan päällä, ehk'ei Jumalakaan taivaassa. Se on vanha juttu sydämestä, joka antautuu toiselle ja tämä sydän —. Ah, se on paljon parempi, että vaikenen, olkaa hyvä ja päästäkää minut, jotta minun ei tarvitse enää puhua tästä, joll'ette tahdo, että minun täytyy sulaa kyyneliin.
- No, jos minä nyt sanoisin sinulle, sanoi Stefan äkkiä muuttuneella äänellä, — että minä — voin pyyhkiä sinun kyyneleesi!
- Te — ei herrani, se ei ole teille mahdollista.
- Entä jos minä nyt sanoisin sinulle sen nimen, jolle olet pyhittänyt koko elämäsi, jolle kuuluu jokainen sydämesi lyönti, kuten hänenkin kuuluu sinulle!
Harvinaisen aavistuksen valtaamana seisoi Genia kuten kiveksi muuttuneena. Äkkiä huudahti hän rajusti, ojensi torjuen molemmat vapisevat kätensä ja huudahti:
- Herra, ette tekään ole se, joka näytätte olevan! Teidän äänenne kuului niin tutulta joka kerta, kun kuulin teidän puhuvan. Herra, armahtakaa minua, elkää leikkikö enää kanssani! Kuka olette ja mitä tahdotte minulta? Oi herra, säälikää minua!