Silloin ei Stefan Naumovitsch voinut kestää. Nopealla liikkeellä repi hän pois irtonaisen parran, heitti pois valetukan ja ojensi itsensä. Hän oli taas hoikka upseeri, siinä seisoi Stefan Naumovitsch Genian edessä.
- Stefan! huusi hän sellaisella äänellä, kuin olisi sydän tahtonut irtaantua juuriltaan — Stefan — sinä — sinäkö se olet! Oh, tämä on liikaa!
Näin sanoen horjui hän, kuin olisi hän taas pyörtymäisillään, jonka tähden Stefan juoksi hänen luokseen ja sulki hänet syliinsä. Hän painoi Genian pään hellästi rintaansa vasten ja painoi huulensa hänen huuliinsa. Huokaus nousi Genian rinnasta. Mutta äkkiä riuhtasi hän itsensä irti Stefanin syleilystä ja riensi ikäänkuin paeten ikkunan luo. Tässä ikkunassa ei ollut ollenkaan lasia, eikä se ollut myöskään suljettu minkäänlaisella rautahäkillä. Sammal ja köynnöskasvit kasvoivat paljailla muurin seinämillä.
- Genia! huudahti Stefan vapisevalla äänellä, kaihoten ojentaen kätensä hänen puoleensa. — Genia, armaani, miksi pakenet minua?
- Ja miksi houkuttelet minua, Stefan Naumovitsch? vastasi Genia äänellä, joka tuntui hänestä itsestään niin vieraalta, ett'ei hän tuntenut sitä omakseen. — Miksi tahdot tehdä minut vielä kurjemmaksi, kuin jo olet tehnyt minut?
- Minäkö tehnyt sinut kurjaksi — oi Jumalani, tyttö, jos niin on asian laita, niin ei se ole ollut minun syyni, sillä minä — minä olen aina rakastanut sinua ja uskollisesti, ikävöiden odottanut sitä hetkeä, jolloin minun suotaisiin sinua nähdä, sulkea sinut syliini ja sanoa sinulle, että olet minulle rakkain maailmassa, Genia von Sandorf, ja että sinun täytyy tulla omakseni, minun rakkaaksi vaimokseni.
Genian huulilta pääsi sydäntäsärkevä nauru.
- Sinä valehtelet Stefan Naumovitsch! huudahti hän sitte. Minua sinä et tahdo vaimoksesi. Oi, minä olen liian halpa, jotta sinä korottaisit minut vertaiseksesi! Toiselle olet sinä tarjonnut nimesi, hänen rinnallaan tahdot sinä kulkea läpi elämän, hänelle puhut sinä rakkaudesta, hänen kättänsä sinä pyydät. Mene siis ja notkista polvesi tuon toisen jalkain juuressa, jatkoi Genia, äänessä kamala sointu, käskevästi viitaten kädellään. — Mene ja ole uskollinen hänelle ja vietä hänen rinnallaan onnellista elämää! Unohda onneton Genia parka ja unohda, että löytyy tyttö, joka sinun tähtesi on kadottanut äitinsä rakkauden ja vanhempainsa kodin, tyttö, joka rakkautensa tähden sinuun on tullut kodittomaksi! Unohda, että maan päällä löytyy Genia von Sandorfia ja nauti kylliksi tuon toisen suuteloista ja siitä rikkaudesta ja vallasta, jonka hän sinulle antaa! Sillä se — se on kuitenkin lopullinen päämääräsi Stefan Naumovitsch, sinä tahdot tulla mahtavaksi tämän avioliiton kautta. Ha, haa, ehkäpä ovat katseesi suunnatut jo Serbian kuningaskruunuun, ehkä uneksit jo kruunusta, joka kerran on koristava päätäsi. Hyvä, viimeinen toivomukseni sinun suhteesi on tämä: Elköön tämä kruunu tulko sinulle orjantappurakruunuksi, elköötkä ne kyyneleet, joita minä sinun tähtesi vuodatan, polttako sinua kuin hehkuvat hiilet!
Tuskin oli Genia lausunut nämä sanat, kun hän hyppäsi ikkunalaudalle. Siinä näki Stefan hänet vielä muutamien sekuntien ajan ja kun hän katseli tuota viehättävää vartaloa kädet ristissä ja silmät taivaaseen luotuina, tuli hän ehdottomasti ajatelleeksi niitä mestarien veistämiä kuvapatsaita, jotka esittävät rukoilevia enkeleitä.
- Genia! huusi Stefan äänellä, joka kuului rukoilevalta ja samalla vakuuttavalta. — Genia, jää luokseni! Se ei ole totta. Minä olen rakastanut vaan sinua, en ketään muuta kuin sinua, Genia —