Genia oli äkkiä kadonnut ikkunasta. Hän oli hypännyt alas ikkunalaudalta, joka ei ollutkaan erittäin korkealla, ja Stefan, joka syöksyi ikkunan luo ja kumartui pitkälle häntä katsoakseen, näki, kuinka armas tyttö lensi pimeään yöhön, joka vielä peitti aron mustilla siivillään.
Masentuneena vaipui Stefan tuolille, joka oli ikkunan vieressä. Tässä istui hän kuitenkin ainoastaan muutamia sekunteja, mutta tällä lyhyellä ajalla lensi tuhansia ajatuksia hänen aivoissaan. Oliko tämä kaikki vaan pahaa unta, vai oliko se todellakin Genia, joka sillä tavoin oli lausunut hänelle sanoja, joiden sisällön hän vaan puoliksi ymmärsi? Oliko hänen puheessaan ylipäänsä mitään ajatusta, vai oliko se vaan sairaalloisen mielikuvituksen tuotetta? Kuinka — eikö Genia ollut puhunut, että hän rakasti toista? Toista, — hän, joka oli niin uskollisesti kantanut Genian kuvaa sydämessään ja joka niin monena unettomana yönä oli ikävöiden ojentanut käsiänsä hänen sielunsa silmissä väikkyvää Genian kuvaa kohti. Ja kuka olisi sitte tämä toinen? Hän puhui jostakin, joka voisi tuoda mukanansa valtaa ja rikkautta! Turhaan vaivasi Stefan päätänsä, sillä hänelle kävi, kuten niin monasti muutenkin elämässä tapahtuu, sitä, mikä oli lähinnä, ei hän ajatellut, nimittäin että Genia olisi voinut viitata hänen kuninkaan puolesta tekemäänsä kosintaan Helene Lunjevicalle. Mutta olihan Stefan hänelle kuitenkin puhunut rakkaudesta!
Hän kävi muistossaan läpi viimeisten viikkojen ja kuukausien tapahtumat, eikä muistanut minuuttia, ei sekuntiakaan, jolloin hän olisi ajatellut toista tyttöä. Se oli siis kokonaan erehdys, jonka nojalla Genia repi itsensä irti hänestä, hylkäsi hänen rakkautensa ja pakeni häntä kuin jotakin rikoksellista. Stefan luuli menettävänsä järkensä, kun ei hän voinut löytää selitystä Genian käytökselle. Mutta tällä hetkellä ei hän vielä tuntenut koko sitä tuskaa, jonka hän sitte tunsi Genian kadotettuaan, sillä hän luuli pian löytävänsä hänet. Ehkä oli hän vaan piilottautunut talon läheisyyteen! Ehk'ei hän ollut juossut niin kauas arolle! Eihän ollut mahdollistakaan, että hän olisi voinut mennä kauas. Ollen yksin ja jalkasin, ei hän voinut harhailla niin kauas tällä hirvittävällä unkarilaisella lakeudella, jonka kauhut hän tänä yönä oli oppinut hyvin tuntemaan. Ainoastaan epätoivoinen ihminen, sellainen, joka kulki itsemurhan aikeissa, saattoi tehdä sellaista. Sillä hän saisi vaeltaa penikulman toisensa jälkeen, päivästä päivään tapaamatta vierasvaraista taloa. Tällä lumen peittämällä lakeudella ei ollut mitään suojapaikkaa, ei ruokaa eikä juomaa ollut siellä saatavana, ei mitään, mitä ihminen tarvitsee voidakseen elää. Ja että Genia olisi voinut antautua sellaiseen vaaraan, sitä ei Stefan voinut uskoa.
Hän riensi ulos huoneesta ja alkoi etsiä Geniaa läheisyydestä. Hän huusi häntä nimeltään pimeässä, huusi kaikilla rakkauden hellillä nimillä, mutta — vastausta ei kuulunut — kaikki oli hiljaa, juhlallisen hiljaa hänen ympärillään.
Etsittyään ja huudettuaan häntä pitkän aikaa, koettaen tehdä kaikki, mitä ikinä ihminen voi, kääntyi hän toivottomana takasin vanhaan, yksinäiseen majataloon.
Genia oli ja pysyi poissa. Hän oli paennut kauas, kauas arolle, ja nyt saattoi olla jo monen peninkulman matka hänen ja Stefanin välillä. Stefan värisi ja hikoili ajatellessaan kaikkia niitä vaaroja, joihin rakas tyttö saattoi joutua. Hänestä tuntui, kuin olisi hän nyt vasta kadottanut Genian, kuin tulisi hänen nyt vasta surra häntä kuolleena siitä hetkestä lähtien, jolloin Genia vapaaehtoisesti oli repinyt itsensä irti hänestä. Sillä siihen asti oli hän ainakin toivonut, että Genia oli elossa ja rakasti häntä, mutta nyt — vaikka hän välttäisikin kaikki aron vaarat, vaikka hän tulisikin elävänä tuolta lumilakeudelta, niin ei se Stefania hyödyttäisi. Olihan Genia sanonut hänelle ikuiset hyvästit, oli antanut takasin hänen sydämensä ja rakkautensa ja ottanut omansa pois.
Syvän toivottomuuden tunne valtasi Stefan Naumovitschin. Hän vaipui kiviportaille, jotka veivät majatalon ulko-ovelle. Pää käden varassa katseli hän kuun valaisemaa maisemaa.
Sill'aikaa kun tämä lyhyt, mutta sisältörikas näytelmä näyteltiin rakastavaisten kesken, nousi hurskas nunna vuoteeltaan heti Genian paettua ja Stefanin lähdettyä huoneesta. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet ja asentonsa muistutti petoeläintä, joka valmistuu hyökkäykseen. Valkoinen huivi, joka muutoin peitti kasvojen alaosan, oli luiskahtanut alas ja paljasti vanhat, ryppyiset ja inhottavat kasvot. Näiden kasvojen lihakset olivat äärimmäisyyteen asti jännitetyt ja viheriän harmaat silmät välähtivät kamalasti, kun tuo ilkeä akka kuiskasi käheästi:
- Tärkeitä salaisuuksia — ha, haa, sepä oli hyvä saada tietää! Tuo valepukuinen kauppias on siis Stefan Naumovitsch ja postiljooni on hänen rakastajansa, Genia von Sandorf. Siitä täytyy minun puhua kuningatar Dragalle, sillä — nyt olemme saaneet selville, ketä tuo kaunis Stefan Naumovitsch rakastaa. Mutta miksi on tämä Genia von Sandorf pukeutunut postiljooniksi? Mutta ottakoon kuningatar Draga itse siitä selvän. Hänellä on kylliksi palkattuja urkkijoita, joiden avulla hän kyllä pääsee asian perille. Mutta se, mikä minusta on paljon tärkeämpi kuin Stefanin rakkausjuttu, josta Draga yksin voi olla hiukan huvitettu, sillä hän oli korviaan myöten rakastunut nuoreen upseeriin, on kysymys:
- Mitä on Stefan Naumovitschilla tekemistä Wienissä ja miksi menee hän sinne valepuvussa? Onko hän lähtenyt Belgradista, vaikk'ei hänellä ole lomaa? Mutta voihan kuningas antaa hänelle kuinka pitkän loman tahansa, sillä hän on kerrassaan ihastunut kauniiseen ajutanttiinsa. Kuningas on varmaan itse lähettänyt hänet, niin, niin se on varmaa. Minulla ei siis ole muuta tehtävää kuin ottaa selko, miksi kuningas on lähettänyt ajutanttinsa Wieniin, ajatteli täti Eufemia.