- Se postiljooni, joka lähetti meidät tänne, sanoi Stefan — niin, aivan oikein, se oli postiljooni, vaikka — tosin — kuitenkin — niin, sitähän ette te tiedä.
— Niin, asia on semmoinen, ett'ei meillä ole enää postiljoonia, selitti
Stefan vihdoin kursailematta.
- Onko hän jättänyt meidät? kysyi Eufemia, näköään kiivastuneena. —
Kuinka saattoi hän olla niin hävytön, se lurjus?
- Tyyntykää, hurskas sisar! huudahti Stefan innokkaasti. — Minä pidän huolta, että saamme jatkaa matkaamme. Antakaa nyt hevosten levätä hetkinen, niin minä laitan taas reen kuntoon heti kun auringon ensi säteet kultaavat aron. Vaikka en tunnekaan tietä niin tarkkaan, niin luotan kuitenkin siihen, että hevoset yksinkin löytävät tien, koska ne ovat satoja kertoja tehneet saman matkan ennen. Siis, sanoi Stefan, ottaen liivintaskusta kellon ja katsoen siihen — tunnin perästä lähdemme.
Hurskas sisar nyökäytti päätään myöntävästi. Sitte kyyristyi hän takasin nurkkaan ja alkoi lukea rukouskirjaansa.
Stefan seisoi yhä sen ikkunan luona, josta Genia oli hypännyt ulos ja tuijotti arolle, sillä hänestä tuntui, että rakastettunsa rupesi katumaan, palaisi hänen luoksensa ja pyytäisi anteeksi kaiken sen pahan, mitä oli tehnyt hänelle.
Mutta Geniaa ei näkynyt. Sen sijaan alkoi aamu sarastaa, ajaen pois harmaanvalkoisen usvan, joka peitti aron, aamu, joka punasi taivaanrannan ja sitte kultasi koko seudun.
- Nyt on aamu! sanoi Stefan. — On parasta ettemme tuhlaa aikaa, vaan lähdemme heti!
Nunna oli heti valmis.
Hevoset tunsivat, että niitä ohjasi taitava käsi ja juoksivat täyttä laukkaa. Mutta heidän rientäessään eteenpäin ja jättäessään taakseen aution talon arolla, kääntyi Stefan yhtämittaa taakseen katsomaan, hän etsi, toivoen koko sielunsa kaiholla, että joku ihme tapahtuisi ja Genia äkkiä ilmestyisi hänen eteensä.