KUUDESKUUDETTA LUKU.
Epätoivoinen päätös.
Samana aamuna päivän koittaessa seisoi Sylva, Demeter Banjalukin tytär, Tonavan rannalla ja katsoi veteen, joka pauhasi hänen jalkainsa juuressa.
Tonava! Oi, sehän oli hänen kotimaansa, hänen synnyinmaansa joki! Olihan se ollut keskellä Tonavaa se onnellinen saari, jolla hän oli viettänyt kauniin, rauhallisen lapsuutensa, se saari, jolla hän oli ollut niin onnellinen! Tämä saari oli ollut hänen paratiisinsa, sillä niin kauan kun hän oli siellä, ei hänellä ollut aavistustakaan ihmisten synneistä. Hänen elämänsä siellä oli ollut kuin yksi ainoa ihana kesäpäivä. Ja Tonavaa oli hän aina niin suuresti rakastanut! Sen rannalla oli hän leikkinyt, sen aalloissa oli hän kylpenyt, hän oli uinut kilpaa kalojen kanssa ja niistä simpukoista, joita Tonava heitti saaren rannalle, oli hän valmistanut pieniä, sieviä koristeita.
Niin, sellaista oli ollut ennen — nyt oli vaan muisto jäljellä! Sillä ei hän koskaan enää tulisi näkemään lapsuutensa saarta. Ei, ei hän uskaltaisi koskaan synnin ja häpeän tahraamana astua äiti Cyrillan eikä isänsä eteen.
Koko tämän kamalan yön oli hän, sittekun Nicodem Lunjevica niin raa'alla tavalla oli ajanut hänet luotaan, harhaillut ympäriinsä tuon jättiläiskaupungin kaduilla, kunnes vihdoin aamulla löysi itsensä Pratern'issa. Mutta ei tämä puistokaan syksypuvussaan antanut hänelle rauhaa. Hän näki kaikki harmaana. Puut ojensivat paljaita oksiaan kuin suuria, aavemaisia kynsiä ja Sylvasta tuntui, kuin olisivat nämä kynnet häntä tavoitelleet. Mutta hän ei antanut itseänsä pidättää, ei pahan eikä hyvän. Hän tahtoi paeta sinne, missä hän parhaiten luuli levon löytävänsä — kuolemassa. Silloin oli hän äkkiä huomannut edessään Tonavan pinnan. Hän seisoi erään niemen nenässä ja katseli edessään olevaa ääretöntä virtaa. Hänestä oli se rakas, melkein tyynnyttävä ajatus, että Tonavan aallot kuljettaisivat pois hänen ruumiinsa. Ehkäpä veisivät ne sen synnyinmaan rannalle, ehkä tuolle rakkaalle saarelle. Niin, kuolla hän tahtoi, kuolla mistä hinnasta tahansa. Ei hän enää ajatellut edes sitä pikku olentoakaan, jota kantoi sydämensä alla ja jonka tähden hän oli velvollinen elämään. Hän lankesi polvilleen — ei rukoillakseen, sillä ei hänellä ollut syntejä sovitettavia eikä mitään Jumalalta anteeksi pyydettävää, sillä se, mitä hän oli tehnyt, oli lähtenyt syvästä vakaumuksesta, ett'ei se voinut olla toisin. Hän oli antautunut Nicodem Lunjevicalle. Mutta nyt oli hän herännyt. Uni oli ohi ja minne hän katsoikin, tuijotti kauhu ja kurjuus häntä vastaan. Kuolla — se näytti hänestä olevan hyvin helppoa, eikä hän tuntenut pienintäkään kuoleman pelkoa. Aallot houkuttelivat häntä, ne tuntuivat huutavan häntä, oli kuin olisivat ne ojentaneet kätensä häntä kohti. Oi, kuinka suloisesti hän nukkuisi niiden pehmoisessa sylissä!
Hän ajatteli kyllä isäänsä ja niitä huolia, joita hänelle saattaisi, kun ei hän koskaan enää palaisi kotiin saarelle, mutta — paljon suurempihan isän suru olisi, jos hän kerran seisoisi isän edessä ja tämä saisi tietää, kuinka hänen oli käynyt. Jos ylimalkaan vielä löytyisi jotakin, joka voisi pitää häntä kiinni elämässä, niin olisi se ajatus, miten kostaa tuo kurja viettelijä, jonka käsiin hän oli joutunut, Nicodem Lunjevican kosto, joka oli valehdellut hänelle ja pettänyt hänet, heittääkseen sitte vihdoin kylmästi ja sydämettömästi pois luotaan.
Hänen siinä seisoessaan ja katsellessaan vuoroon taivaaseen, vuoroon Tonavan aaltoihin, tuli häneen se ajatus, että hänen piti jättää maailmalle ilmoitus itsestään — ehkä sallimus lähettäisi kostajan hänen sijaansa.
Hän otti taskustaan pienen muistokirjansa, joka oli lahja Nicodemilta.
Siitä repäisi hän lehden ja kirjotti Serbian kielellä seuraavat rivit:
"Jos Jumala sallii tämän lehden joutua jonkun serbialaisen käsiin, niin täyttäköön hän kuolevan kansalaisnaisen viimeisen toivomuksen. Minut on petetty ja syösty häpeään. Nicodem Lunjevica, kuningatar Dragan veli, on tullut elämäni pahaksi hengeksi. Hän on sydämettömästi syössyt minut luotaan ja ajanut kuolemaan. Vanhan serbialaisen tavan mukaan ei hän voi välttää verikostoa. Löytyy mies, joka sen toimittaa, kun tämä lehti vaan jätetään hänen käsiinsä. Herra Demeter on hänen nimensä ja Kuolleitten saarella Tonavassa, lähellä Belgradia on hänen kotinsa. On kysyttävä vaan äiti Cyrillaa. Antakaa sitte isälleni, herra Demeterille tämä lehti, ja sitte ei Nicodem Lunjevica enää kauan kehu konnan töillään. Viekää myös onnettomalle isälleni viimeinen tervehdykseni ja sanokaa hänelle, että minä sorruin ensimäisen rakkauteni tähden. — Antakoon hän minulle anteeksi — se oli kevät-unelma.