"Tervehtikää myös äiti Cyrillaa ja Azaa, kasvatusveljeäni, rukoilkoot he puolestani. — Ah, jospa olisi mahdollista ryöstää Tonavalta minun ruumiini ja haudata se saarelle, siihen paikkaan, jossa ne kolme suurta sypressiä seisoo!"
Monta kyyneltä oli vuotanut Sylvan silmistä hänen tätä kirjottaessaan, pudonnut kuin tuskan sinetti paperille, jolle hän uskoi viimeisen huokauksensa ja viimeisen rukouksensa.
Nyt oli vaan asetettava tämä kirjoitus niin, että se saattoi joutua ihmisten käsiin luettavassa kunnossa.
- Minä heitän sen Tonavaan, sanoi Sylva itsekseen — virta vie sen mukanaan. Ehkä menee se aina Belgradiin asti ja minä luulen, että jos pistän paperin tähän pieneen pulloon, niin ei se niin pian vajoa.
Samassa otti hän taskustaan pienen hajuvesipullon. Senkin oli Nicodem hänelle lahjoittanut. Katkera hymy väreili hänen huulillaan, kun hän ajatteli, että kaikki Nicodemin lahjat muuttuivat hänen syyttäjikseen. Hän tyhjensi jäännöksen pullon sisällöstä käteensä ja hieroi sillä kuumaa otsaansa. Sitte kääri hän paperin kokoon, pisti sen huolellisesti pulloon ja pani korkin hyvästi suulle. Hän meni niemen äärimäiseen kärkeen ja heitti pullon kauas virtaan. Hän piti tarkasti silmällä, kuinka se putosi veteen ja kuinka virta sitä kuljetti.
Tätä katsellessa täytti hänen sydämensä surullinen kaihon tunne, sillä hän näki, että pullo läksi kulkemaan itäänpäin, kotia kohti, hänen rakkaaseen synnyinmaahansa, jota hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää. Mutta oi, minkä hän sille voi, että nyt oli Wienissä sen sijaan, että olisi ollut yksinäisellä, rauhallisella saarellansa!
Aurinko repi rikki viimeisetkin usvahunnut, jotka tähän asti olivat sitä estäneet ilmoittamasta maalle, että uusi päivä oli jo koittanut. Wienin kellot alkoivat lähettää säveliään yli jättiläiskaupungin, Stefanin kirkontornista soitettiin aamun tuloa. Kirkas ja kaunis oli se syyspäivä, jona Sylva valmisti itseään kuolemaan. Ja pian olivatkin hänen valmistuksensa tehdyt sitä matkaa varten, jolta ei koskaan palata.
Vielä kerran katsahti hän keisarikaupunkia, joka lepää sinisen Tonavan varrella, näki auringon säteiden kimaltelevan Wienin talojen katoilla, näki ristin Stefanin kirkontornin huipussa, ja silmät vakavasti luotuna ristiin, vapahduksen merkkiin, kulki hän hitaasti veteen, joutui yhä kauemmas ja kauemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle — kuten sellainen, joka ei enää kuulu tähän maailmaan — kuten kuoleman morsian. Ja aallot loiskivat ja leikkivät hänen kauniin ruumiinsa ympärillä, ne hiipivät häntä kohti niin hellästi hyväillen, kuin tahtoisivat ne vakuuttaa hänelle, ett'ei kuolema ollut ollenkaan niin katkera, että päinvastoin oli suloista kuolla, kun ei maailmassa ole enää ketään, jota rakastaa. Vesi nousi jo olkapäihin asti, vielä piti hän kätensä veden yläpuolella, vielä olisi hän yhdellä ainoalla päättävällä liikkeellä voinut pelastaa itsensä, varsinkin kun oli oivallinen uimari. Mutta nyt, nyt putosi Tonavan pohja äkkiä alaspäin. Nyt avautui yksi niitä hirmuisia syvyyksiä, joista Tonavan joki on niin rikas, kuilu, johon Sylva nuolennopeudella katosi. Vesi löi hänen päänsä yli.
Vielä kerran puikahti kaunis tytönpää vedenpinnan yläpuolelle, mustat kiharat uivat silmänräpäyksen ajan veden pinnalla, laineiden valkoisessa kuohussa — sitte — —
Pieni venhe kiiti pitkin Tonavaa. Yksinäinen mies istui siinä ja souti.
Hän oli pitkä, leveäharteinen, komeasti puettu mies. Hän ei ollut
mitään huomannut siitä näytelmästä, joka tapahtui Tonavan aalloilla.
Mutta äkkiä kuuli hän huudon: