- Hyvästi Serbia, synnyinmaani! Jumala siunatkoon sinua, en näe enää koskaan sinua!
- Serbia!
Mies venheessä säpsähti, jotta pieni alus, jossa hän istui, oli vähällä kaatua. Tuo ainoa sana Serbia näytti salaman tavoin lyöneen häntä. Heti käänsi hän venheen ja alkoi soutaa niin kiivaasti, että vesi vaahtosi. Pieni venhe lensi kuin tuulen kantamana siihen paikkaan, jossa ihmisolento taisteli aaltojen kanssa.
Mies venheessä oli nyt huomannut, että eräs nainen tai nuori tyttö oli vedessä ja taisteli viimeistä, epätoivoista taisteluaan kuoleman kanssa. Ja tämä tyttö oli nähtävästi päästänyt tuon huudon, joka niin suuresti vaikutti komeasti puettuun herraan.
Nyt oli hän saapunut paikalle. Airot heitettiin venheeseen. Hän kumartui pitkälle yli venheen laidan ja ojensi kätensä tarttuakseen hukkuvaan. Ensin sai hän kiinni tytön silkin pehmoisesta tukasta, sitte tarttui hän käsivarteen ja nosti hänet hiukan ylös vedestä.
Silloin kuuli hän seuraavat sanat, jotka tyttö lausui Serbian kielellä:
- Päästäkää minut, Jumalan tähden päästäkää minut! Minä tahdon kuolla.
- Itsemurha siis! lausui mies — Ei, ja tuhat kertaa ei, se ei saa tapahtua! Sinä olet liian nuori, tyttö, sinä olet liian kaunis! Minä en sitä salli, että sinä menet pois maailmasta.
Näin sanoen nosti hän tytön vedestä vastustamattomalla voimalla ja vaikka tämä vastusti pelastajaansa, oli hän pian venheessä ja mies laittoi hänet siihen pitkälleen niin hyvin kuin voi. Silkkityynyn, jolla hän itse oli istunut, pisti hän hänen päänsä alle. Sitte oli hän polvillaan tytön vieressä venheen keinuessa aalloilla ja koetti kaikin tavoin lohduttaa nyyhkivää tyttöä.
- Tiedättekö neiti, että te olitte aikeessa tehdä suurimman synnin, mitä ihminen voi tehdä?