- Synninkö? Ei — ei, se ei ole totta! Se ei voi olla mikään synti, jos heittää pois elämänsä, kun se on tullut taakaksi.
- Kenen kuolevaisen luulette voivan kehua sillä, ettei elämä olisi ollut hänelle taakkana? vastasi mies, jonka säälivä katse oli kiinnitetty kauniiseen nuoreen olentoon, jonka hän oli pelastanut tavallista kamalammasta kuolemasta.
- Neiti, te olette niin nuori ja nuoret ihmiset luulevat aina, kun joku onnettomuus heitä kohtaa, että he ovat ainoat, jotka kärsivät. Mutta katsokaa esimerkiksi minua! Minä olen mies, jonka hartioilla on niin raskas onnettomuuksien taakka, että tuskinpa kellään kuolevaisella on ollut sellaista. Mutta ei koskaan ole se ajatus tullut mieleeni, että heittäisin pois onnettoman elämäni. Muuten en eräästä toisestakaan syystä sallisi, että te tekisitte itsemurhan. Minä olen tavallani vastuunalainen teistä, neiti, sillä minä olen samaa kansallisuutta kuin tekin. Tehän olette serbialainen?
- Kyllä, herra, vastasi tyttö vähän tyyneempänä. — Minä olen syntynyt
Serbiassa.
- Missä kaupungissa?
- Luulen, että se oli Belgradissa.
- Te luulette? Ettekö sitte tiedä sitä aivan varmaan? Kuka on isänne, onneton? Oi, jos teillä on vanhempia, niin olisitte varmaan tehnyt hyvin väärin heitä kohtaan, jos he joskus olisivat saaneet tietää, millä tavoin te lopetitte elämänne! Sillä ei mikään ole tuskallisempaa vanhempain sydämelle, kuin se, että lapsi, jonka he ovat kasvattaneet, vapaaehtoisesti lopettaa elämänsä.
- Minulla on nyt enää vaan isä elossa.
- Mikä on hänen nimensä? Asuuko hän Belgrad'issa? Mikä toimi hänellä on?
- Hänen nimensä on Demeter ja hän on mattokauppias. Mutta hän ei asu
Belgradissa, vaan eräällä saarella Tonavassa lähellä kaupunkia.