Siellä eräs hyväntahtoinen rouva, jota kutsuin äidiksi, on minut kasvattanut.
- No, te pääsette takasin isänne ja sen hyväntahtoisen rouvan luo! lohdutteli häntä vieras. — Siitä pidän minä huolta! Ja jos teillä ei ole tarpeeksi rahaa matkaa varten, niin annan minä mielelläni tarvittavan summan. Tarjoukseni ei kai loukkaa teitä millään tavoin, neiti?
- Kuinka voisi teidän jalomielisyytenne minua loukata? vastasi Sylva.
Mutta minä en koskaan palaja Serbiaan. Minä en voi, minä en uskalla!
Minä en uskalla koskaan mennä isäni silmäin eteen. Oi, elkää udelko —
elkää kysykö syytä! Minä olen hyljätty olento!
Tätä sanoessaan oli hän noussut istualleen. Kuumat kyyneleet vierivät hänen silmistään, noista kauniista, avomielisistä silmistä, joihin mies katsoi ihmetellen, mutta samalla säälien.
- Vanha juttu! mutisi hän itsekseen. — Nähtävästi vietelty, hyljätty ja sitte — niin, sitte katsoo tämä surkuteltu olento, että hänen täytyy kuolemalla sovittaa hetken nautinto.
Nopealla liikkeellä tarttui hän nyt Sylvan käsiin, puristi ne lämpimiksi omissaan ja sanoi äänellä, jonka täytyi herättää tytössä luottamusta.
- Puhukaa te minulle aivan ujostelematta. Minähän voisin olla teidän isänne, niin suuri erotus on teidän ja minun ijässäni. Teidän jutussanne on mies mukana, eikö niin?
Sylva vaan nyökäytti päätään vastaukseksi, sanoja ei hänellä ollut.
- Oliko se kurja serbialainen?
- Kyllä herra, hän oli serbialainen! huudahti Sylva valittaen ja itkien. — Mies, jonka tähden olisin elämäni uhrannut, niin paljon minä häntä rakastin. Oi herra, jospa tietäisitte, kuinka häpeällisesti minut on petetty! Ei, ei, minulle ei löydy muuta lohdutusta kuin kuolema! Jos olisitte antanut minun olla, niin olisi nyt kaikki ohi, eikä minun tarvitseisi aina ajatella, että olen onnettomin olento maan päällä ja että teen onnettomaksi toisenkin olennon, jota kannan sydämeni alla.