- Viisituhatta frangia se oli, huudahti vanhus nopeasti. — Elkää nyt vaan erehtykö, rakas veljentyttäreni, viisituhatta frangia lupasin minä hänelle ja ne saa hän joka centimin.
- Minä en tarvitse rahoja, huudahti Sylva. — Minä luovun niistä. Oi ei, rouva, elkää antako minulle rahoja, sillä silloin tuntuisi minusta, kuin olisin myönyt lapseni!
- Elkää sanoko niin, rakkaani! Teidän täytyy ottaa rahat, sillä ne ovat teille tarpeen sillä koston tiellä, jota te tulette vaeltamaan. Uskokaa te minua, joka tunnen maailman paremmin kuin te, rahoja tarvitaan jos aiotaan sotaa käydä ja se taistelu, jota te aiotte käydä lapsenne uskottoman isän kanssa, ei ole muuta kuin sota! Mutta niin pian kuin taas olette terve, täytyy teidän kolmeksi vuodeksi lähteä maasta. Täti Eufemia on kai sanonut sen teille, vai mitä?
- Kolme vuotta, mutisi Sylva, — oi, se on hyvin pitkä aika! Enkä minä koko sillä ajalla saa nähdä lastani, sitä rakasta olentoa, joka on omaa lihaani ja vertani, niin, enemmänkin, minun tuskani ja sieluni! Enkö minä kertaakaan näiden kolmen vuoden aikana saa painaa sitä rintaani vasten?
- Ei, sehän on aivan luonnollista! huudahti kuningatar kiireesti. — Lapsen täytyy tottua pitämään minua äitinään. Jos te nyt tulisitte lapsen ja minun väliin, niin ei lapsi koskaan voisi tietää, kuka oikeastaan on sen äiti, oletteko se te vai minäkö se olen! — Mutta kun ne kolme vuotta ovat kuluneet, niin saatte asettua tänne Belgradiin asumaan, minä itse autan teitä kodin järjestämisessä ja sitten sallitaan teidän joka sunnuntai tavata lastanne. Oi, kuinka siitä tulee hauskaa! huudahti kuningatar teeskennellen. — Me asetamme pienokaisen keskellemme ja vuorotellen suutelemme ja hyväilemme sitä! Eikö niin, se on ihmeen hauskaa!
- Niin, se on hauskaa! kuiskasi Sylva kyynelissään painaen kädet rintaansa vasten, kun rajusti myrskyävä sydän aaltoili kovasti.
- Siis olemme selvillä, rakas lapseni, sanoi kuningatar, tarttuen uudestaan Sylvan käsiin. — Ja minä toivon vaan kaikesta sydämestäni, että teidän vaikea hetkenne olisi ohi. Minä suutelen teitä otsalle, tuottakoon se suudelma teille onnea! Hyvästi, te ette nyt saa enää minua nähdä. Tämä kunnianarvoisa nainen, minun tätini Eufemia muodostaa teille yhdyssiteen meidän välillämme, samoin kuin hän tähänkin asti on ollut. Hyvästi!
- Hyvästi, rouva! sanoi Sylva vapisevalla äänellä, kumartaen Dragalle. — Oi, kuulkaa vielä onnettoman viimeinen rukous! Olkaa hyvä äiti lapsiraukalleni, varjelkaa ja suojelkaa sitä kaikelta pahalta ja kun lapseni voi ajatella ja käsittää, mitä sanotaan, niin kertokaa hänelle äitiraukasta, jonka täytyi antaa pois rakkaimpansa, kun ei hänellä ollut muuta keinoa! Opettakaa lastani rukoilemaan ja liittäkää hänen rukouksiinsa minunkin nimeni!
Sylva ei voinut enää sanoa mitään. Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä ja hän joutui semmoisen tuskan valtaan, että horjui sängyn luo ja vaipui sen eteen polvilleen, kätkien tyynyihin kyyneleiset kasvonsa.
Draga viittasi vanhalle seuralaiselleen, että heidän oli nyt poistuminen. Täti Eufemia heitti pilkallisen katseen onnettomaan naiseen. Sitte seurasi hän Dragaa, joka oli ehtinyt ovesta ulos.