- No, ja miksi ei tämä ylhäinen herra pitänyt lupaustansa? kysyi täti
Eufemia myrkyllisesti.
- Sentähden, että hän äkkiä kuoli! vastasi Sylva ja muistaessaan Milanin hirmuista kuolemaa löi hän kädet kasvoilleen ja alkoi katkerasti itkeä.
- Kuolemalle ei ole lääkettä, vastasi Eufemia. — Minä uskon kyllä, mitä kerrotte, mutta se hyväntahtoinen herra, jonka luona te asuitte, on nyt kuollut ja haudattu. Antakaa hänen levätä rauhassa! Nyt on teidän huolehdittava niistä olosuhteista, joissa nykyään olette. Päättäkää siis! Aiotteko pitää lupauksenne? Tahdotteko jättää lapsenne meille, sittekun se on syntynyt maailmaan?
- Kuulkaa minua, lapseni! sanoi kuningatar ystävällisellä äänellä. — Minä selitän teille, miksi minä mielelläni tahtoisin teidän lapsenne! Näettekö, minä elän mitä onnellisimmassa avioliitossa mieheni kanssa. Minulla on erinomainen puoliso, mutta taivas ei ole lahjoittanut minulle lasta. Meistä tuntuu yksinäiseltä suuressa, kauniissa kodissamme. Mikä on siis lähinnä, kuin, että otamme teidän lapsenne omaksemme? Semmoistahan tapahtuu joka päivä, eikö niin? Olisinhan minä voinut kääntyä löytölasten huoneeseen, jossa löytyy niin monta hyljättyä pikkuraukkaa, ja minulle olisi ilman muuta annettu lapsi. Mutta sitä minä en tahtonut. En semmoista lasta, jonka äitiä en tunne, tahtonut painaa rintaani vasten, vaan juuri teidän lapsenne, sillä minä tunnen teidät, rakas Sylva ja täti Eufemia on puhunut minulle teistä niin kaunista ja liikuttavaa. Minä lupaan teille pyhästi, että lapsenne on tuleva hyvin onnelliseksi! Siltä ei puutu mitään, mitä rikkaus voi sille antaa ja hän saa mitä parhaimman kasvatuksen. Te itse voitte silloin tällöin tulla vakuutetuksi siitä, että ainoastaan se, mikä on parasta, on kylliksi hyvää teidän lapsellenne. Siitä syystä täytyy teidän olla hyvin huono äiti, jos aiotte asettua lapsenne onnen tielle.
- Ei — ei, sitä en minä tahdo, änkytti Sylva epätoivoisena. — Näenhän minä, että minun lapseni tähden täytyy mukautua teidän toivomukseenne. Mitäs minä voisinkaan tarjota sille, hyljätty raukka? Enhän minä voi ottaa lasta mukaani sille synkälle tielle, jota tulen vaeltamaan, voidakseni kostaa sille miehelle, joka on tehnyt minut onnettomaksi, joka on tallannut pyhimmät ja parhaat tunteeni jalkainsa alle! Sillä lapsen täytyy elää valossa, sekoittamattoman ilon valossa, eikä vihan ja koston pimeydessä.
- Oivallisesti puhuttu! Ne sanat on Jumala itse antanut teille! huudahti Draga. — Eikö niin, me olemme siis yksimieliset? Kolme kuukautta, tai siksi kun lapsi syntyy, olette te täällä. Teiltä ei tietysti puutu mitään. Minä annan teille vielä runsaamman arvon, kuin tähän asti.
- Minä kiitän teitä kaikesta sydämestäni, vastasi Sylva, — mutta mitä te tähän asti olette antanut minulle, on aivan riittävä, minä en tahdo enempää.
- Kuinka vaatimaton hän on tuo ihastuttava pikkunen! sanoi kuningatar
ihailevalla äänellä tädilleen, joka myöskin hieroi ryhmyisiä käsiänsä.
— Sitä mitä olette minulle hänestä kertonut, ei ole mitään liioiteltua!
Minä olen todellakin erinomaisesti mielissäni!
- Tiesinhän minä, että te tulisitte iloiseksi? tirskui ilkeä myrkynsekoittaja. — Hi, hi, täti Eufemialla on terävät silmät, sen sanon, eivätkä ne ole tälläkään kertaa pettyneet!
- Niin pian kun lapsi on syntynyt maailmaan, jatkoi Draga — viedään se täältä ja kannetaan minun luokseni. Mutta teille annetaan se rahasumma, joka on luvattu. Kuinka paljon se taas olikaan, rakas täti? Eikös se ollut kymmenen — —