Uudelleen rämisi rumpu ja torvi toitotti, mutta talonpojan tuvassa kaikui kolme kauhun huutoa, kolme vihan purkausta.
— Kuulitteko oikein sen nimen, jonka mies ulkona huusi? kysyi eversti Maschin käheästi ja kasvot valkeina kuin liitu. — Kuulinko oikein… vai oliko se erehdys? — Eikö hän sanonut ..
"Genia von Sandorf", huusi taas kuuluttaja, "kehotetaan ilmottautumaan Belgradin kuninkaallisessa linnassa itse kukin, joka voi antaa valaistusta siihen, missä kuningattaren pelastaja oleskelee, kehotetaan mitä pikemmin ilmottamaan siitä kuningattaren ylihovimestarille ja saa runsaan palkinnon. Kauvan eläköön hänen majesteettinsa Serbian kuningas Aleksanteri, kauvan eläköön hänen majesteettinsa kuningatar Draga! Jumala suokoon heille pitkän ja onnellisen hallituksen!"
Uudelleen kuului rummun kumea pärinä ja torven kimeä toitotus, sitte taas kuuluttajan ääni ja heidän takanansa vyöryi ihmisjoukko.
— Hän se on! huudahti eversti Maschin, katsoen tuimasti Jovaniin ja Karlaan. — Hän on petturi, joka on saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Ja häntä te pidätte huoneessanne.!
— Oi, herra, vastasi Jovan, lyöden nyrkkinsä pöytään, niin että tämä oli haljeta, — jos olisimme aavistaneet, että tämä tyttö oli petturi, niin olisimme hänet ennemmin hukuttaneet Tonavaan kuten kissanpojan, siinä paikassa, missä virta on syvin.
— No, mikä ei ole tapahtunut, se voi vielä tapahtua! sanoi Karla, ja hänen silmänsä, jotka aikaisemmin leppeästi katselivat nukkuvata Geniata, säihkyivät nyt vihaa ja inhoa. — Se, joka on hyväntekijämme turmioon syössyt, on meidän verivihollisemme, ja serbialainen tappaa vihollisensa, missä ikänänsä hänet kohtaa!
— Jaa, hänen täytyy kuolla, tuon petturin! huudahti eversti Maschin, kulkien suurin askelin edestakaisin huoneessa. — Minulla on velvollisuuksia itseäni kohtaan, onnetonta ystävääni Stefan Naumovitschia kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, joita Draga, tuo hirviö kuningasistuimella, jahtaa kuin villieläimiä. Hyvästi Jovan, hyvästi Karla, minä kyllä yksinäni pyrin Saven ylitse, jos vaan saan käyttää sinun venhettäsi. Teidät jätän sillä toivomuksella, että muserratte petturin, joka on tuolla vinttikamarissa.
Tuo tyttö luuli varmaankin tulevansa onnelliseksi, kun syöksi rehellisiä, isänmaatansa rakastavia ihmisiä onnettomuuteen ja turmioon! Mutta hän on havaitseva, että on väärin laskenut, nyt päinvastoin hänelle hauta avautuu. Hyvästi! Minä en tahdo tietää, millä tavoin hän on kuoleva, mutta kuolla hänen täytyy, Jovan, sillä muutoin et ole Serbian ystävä etkä minun!
Eversti Maschin ei odottanut vastausta. Hän painoi leveälierisen hatun syvälle päähänsä, otti tukevan kepin käteensä ja kiiruhti ulos.