Akkunasta näki talonpoika vaimoineen, kuinka hän juoksi venheelle, irrotti sen rannasta ja souti Tonavata pitkin ylös Saven suulle.
Jovan ja Karla neuvottelivat nyt kuiskaten, vetäytyen keittiöön, huoneeseen, missä heitä kaikista vähimmin kuultaisiin.
— Hän on ansainnut kuoleman, sanoi Jovan, se on selvä, ja ainoastaan siksi, että hyväntekijämme niin tahtoo, täytyy meidän toimittaa tuo tyttö pois tieltä! Mutta on toki hirveä asia, kylmäverisesti ottaa ihminen hengiltä, vieläpä tyttö.
— Kas kuinka te miehet sentään aina olette heikkoja, vastasi Karla heti. — Onko hän jo sokaissut sinutkin enkelimäisellä ulkomuodollaan! Näetkös, Jovan, vielä tunti sitte olisin tuon tytön tähden mennyt vaikka tuleen. Ja kun hän nukkui edessäni silmät ummessa, hymyily ruusuisilla huulillansa, sanoin minä itsekseni: Kuin Jumalan enkeli olet sinä tänne maan päälle laskeutunut, ollaksesi ihmisparkojen loistavana esikuvana.
Mutta juuri siitä syystä vihaan häntä nyt sitä enemmän. Elä ole raukkamainen, Jovan, tehdään yhdessä loppu tästä surkeudesta!
— Mutta kuinka se käy päinsä? keskeytti Jovan.
— Olethan juuri kuullut, että hänellä on hyvin suuri arvo hovissa. Kuningatar tahtoo palkita hänet, ja jos vaan tiedoksi tulee, että me olemme hänet tappaneet, niin olemme hukassa.
— Kuinka se tulisi tiedoksi, vastasi Karla, jos vaan olemme varovaisia?
Emme tapa häntä täällä kotona, vaan tuolla vuorilla. Laitamme kuntoon suukapulan ja vahvan nuoran, sitte hyökkäämme hänen kimppuunsa hänen nukkuessansa ja viemme sidottuna vuorille.
— Entäs siellä ulkona? kysyi Jovan tuskallisesti.