— Mitä tahdot hänelle siellä tehdä? Elä vaan, Jumalan tähden, vuodata verta!
— Äh, vastasi Karla. — Emmehän me itse tarvitse häntä tappaa, vaan jätämme hänet susien ja nälän tapettavaksi, taikka villimehiläisten syötäväksi, joita runsaasti vuorilla löytyy. Sidomme hänet puuhun, niin ettei voi juosta tiehensä ja jätämme hänet sitte oman onnensa nojaan.
— Se on hyvä keino, sanoi talonpoika päättävästi. — Sinä olet viekas, kekseliäs nainen, sinä Karla. Reippaasti vaan toimeen! Hyväntekijämme on oleva meihin tyytyväinen.
Vinttikamarissa, johon aurinko paistoi, vuodattaen kirkasta valoansa
Genian vuoteelle, tämä juuri heräsi.
Hänen täytyi hetkisen miettiä, missä oikeastaan oli, ja kun eilispäivän hirveät tapaukset vähitellen tulivat hänen sielussansa todellisuudeksi, levitti hän käsivartensa ikäänkuin toivorikkaana ja huudahti, raskaitten kyynelten poskille valuessa:
— Stefan Naumovitsch parka! Millainen on sinun yösi ollut? Oi, minä olen nukkunut pehmeällä vuoteellani, mutta sinä kivilattialla kopissasi! Minä olen levännyt hyvien ihmisten suojassa, mutta sinun untasi ovat varmaankin murhaajat häirinneet, ja tällä hetkellä ehket enää olekaan elävitten joukossa.
Ja minä syöksin sinut turmioon tuolla onnettomalla kirjeellä!
— Kuuletko, Karla? kuiskasi talonpoika, joka vaimoineen seisoi Genian oven edessä kuunnellen — Hän ei itsekään sitä kiellä, hän on todellakin hänet pettänyt!
— Hän on alhainen letukka, kuiskasi Karla inholla, — tee hyvä työ,
Jovan, — Jumalalle otollinen työ!
— Onko ovi lukittu? kysyi Jovan.