Isäntä soitti ja käski, että yhdet Hôtellin vaunuista oli tuotava esille. Muutamia minuutteja sen jälkeen oli Charlot matkalla. Astuessaan siihen kurjaan taloon, jossa sairas asui, valtasi hänet vastenmielinen tunne ja hän muisti ehdottomasti sitä aikaa, jolloin hän itse oli köyhä, kun hänen usein täytyi mennä nälkäisenä maata ja jo ylioppilaana taistella elämän kovuutta vastaan. Siihen aikaan oli hän pitänyt itseään onnellisena, kun sai asua Quartier latinin hyyrykasarmissa jossain pienessä sopessa, joissa ylioppilaat niin hyvin viihtyvät. Silmät puoliksi ummessa nousi hän portinvartijan neuvon mukaan ylös lahonneita portaita. Hän muisti sitä aikaa, jolloin asui pienessä kamarissa yhdessä tytön kanssa Pont-neuf sillalta.
"Mennyt — se aika on mennyt!" ajatteli hän.
Sehän on ihmeellistä, etten minä voi unohtaa menneitä asioita. Sillä menneisyys on kuollut ja hän, joka teki menneisyyden muistorikkaaksi, on kai myöskin kuollut."
Hän oli ehtinyt ylimpään kerrokseen ja luki tarkkaavasti ovien numeroita kunnes vihdoin löysi portinvartijan ilmoittaman numeron. Hän koputti ovelle ja kuuli heikosti vastattavan: "Sisään." Hän oli kuulevinaan samalla heikkoa nyyhkytystä. Hän avasi oven ja astui sisään. Hän oli hyvin kurjassa huoneessa ja näki edessään likaisen vuoteen. Tyynyllä oli mustien kiharain ympäröimä pää. Hehkuvan punaiset posket loistivat häntä vastaan ja nyt avautui kaksi väsynyttä silmää, joiden kiilto ilmaisi hänelle, että tässä oli kuoleva sairas.
- Elä pelästy, lapseni, sanoi Charlot, laski hattunsa resuiselle olkituolille. Ja hän, kokenut lääkäri, joka näki jo kuoleman ojentavan uhkaavia käsiään sairasta tyttöä kohti, kumartui kuolevan yli, kuin olisi hän tahtonut tutkia häntä. Mutta äkkiä horjahti hän taapäin. Hämmästys kuvastui hänen kasvoissaan. Ja sairaskin nosti nopeasti päätänsä hiukan tyynyltä. Kaksi kuihtunutta kättä ojennettiin Charlotia kohti. Mutta sitte vaipui väsynyt takasin vuoteelle ja kalpeilta huulilta kuuluivat nuo tuskin kuuluvat sanat:
- Oi Jumala, kuinka kaunis on tämä unelma! Saanko siis vielä kerran nähdä sinua! Ei, en koskaan ole voinut unohtaa sinua, sinä nuoruuteni kaunein muisto. Devrient! Niin, niin! Sinä se olet, joka seisot edessäni, enkä minä ole enää sairas, vai mitä? Ei, nuori ja voimakas ja onnellinen olen minä. Sillä minä olen siinä pienessä kamarissa Quartier latinissa yhdessä sinun kanssasi, rakkaani, siellä, missä vietimme niin monta iloista hetkeä. Oi, sehän on vaan unelma ja vielä — viimeinen.
- Ei, se ei ole mikään unelma, Ninette! lausui Charlot, vaipuen istumaan rikkinäiselle tuolille.
Se ei ole mikään unelma, Ninette! Me näemme toisemme vihdoinkin taas!
Pitkien, pitkien vuosien perästä olen kuitenkin vihdoin löytänyt sinut.
Oi, onneton, millaisena?
Charlot puristi kovasti hänen molemmat kätensä omiensa väliin. Hänen katseensa vajosi tytön silmiin, jotka ammottavina vielä kerran tahtoivat katsella nuoruuden rakastettua.
- Devrient! huusi hän vapisevalla äänellä, joka kaikui kuin harpun kielen heikoin sointu. — Onko se siis totta? Oletko sinä luonani?