- Niin, Jumala on tahtonut, että me vielä kerran näkisimme toisemme. Oi Ninette! Mitä on sinusta sitte tullut? Sinä et ole enää se iloinen tyttö, joka sulostutti minun nuoruuteni. Sirkkani, joka valaisi pienen, pimeän kamarini onnen auringolla.
- Sirkka! kuiskasi sairas ja kaksi suurta kyyneltä herui hänen silmistään vierien pitkin kuihtuneita poskia. Mutta sitten joutui hän tavattoman mielenliikutuksen valtaan. Kuumeessaan nosti hän päänsä tyynyltä, joten joutui istuvaan asentoon. Epätoivoisena repi hän tukkaansa hiljaa mutisten itsekseen.
- Minä en ole sinun Sirkkasi! Mene, kiiruhda, pakene pois tämän huoneen saastaisesta ilmasta! Etkö sitte tiedä, mikä minä olen? — Kurja raukka minä olen! Niin, niin — minä olen langennut nainen, joka rahasta myy rakkautensa — jos sitä voi rakkaudeksi sanoa! Kysy vaan pikku Ninetteä, parisitarta, kuten minua kutsutaan! Silloin sinulle kyllä kerrotaan, että hän on sen roiston, Nicodem Lunjevican rakastajatar ja että tämä oli niin halpamainen, ettei enää tuntenut häntä, kun tämä salaisesti hiipivä tauti tuli minuun.
- Minä tiedän kaikki! huudahti Charlot, syvästi liikutettuna. Mutta minä en syytä sinua, minä en tuomitse sinua, oma nuoruuden toverini. Olisin hyvin onnellinen, jos voisin viedä sinut siihen pieneen kammioon Parisissa! Mutta se on liian myöhäistä! sanoi hän ja kyyneleet vierivät pitkin poskia.
- Niin, siellä pienessä kamarissa, jossa oli kukalliset uutimet — etkö muista, me ostimme ne niillä ensimäisillä rahoilla, jotka sait miljonääriltä — siellä tulisin minä uudestaan terveeksi, niiden kukkaruukkujen takana, jotka ikkunaa koristavat. Minä hankin niitä kotiin — leukoijia sinun syntymäpäiväksesi ja ruusuja nimipäiväksi, ja hyasintteja toit sinä itse jouluaattona. Oi, kuinka suloisesti, kuinka hauskasti elimme me yhdessä! Mutta kaikki on nyt mennyttä, kadonnut, kuten rakkauskin menee menojaan!
Kiusallinen yskä ei sallinut hänen enää puhua ja pudisti koko hänen kuihtunutta ruumistansa. Hän, joka makasi siinä vuoteella oli vaan joukko luita, jotka pysyivät koossa hänen elämän toivostaan ja liikkuivat kuoleman pelosta. Kuuluisalle lääkärille sanoi yksi ainoa silmäys, että kaikki lääkärintaito oli tässä turha, että kuolema seisoi jo ulkona uhriaan odottamassa. Eikä se kauan odottaisi ulkona, pian hiipisi se yli kynnyksen. Pannen viimeisetkin voimansa sanoi hän:
- Elä mene pois luotani! — Etkö enää pidä minusta? — Ennen aikaan pidit sinä kumminkin minua kauniina!
- Minä olen aina pitänyt sinua kauniina, vastasi professori. Sitte pakoitti hän itsensä valhettelemaan ja lisäsi: — Ja sinä olet vielä kaunis. Tosin olet muuttunut hiukan. Mutta sinä olet kuitenkin aina minun Sirkkani!
Charlot kumartui sairaan yli. Hän kuunteli hänen hengitystään ja koetteli valtasuonta. — Mutta se, mitä hän tunsi, ei ollut suinkaan lohduttavaa laatua. Ninetten ei tarvitseisi enää kauan kärsiä, oli ainoa lohdutus.
- Tulenko vielä terveeksi? Saanko elää? kysyi levottomasti kuoleva, tarttuen molemmin käsin hänen käteensä. Oi, kevät tekee minulle hyvää, sen täytyy tulla. Eihän aina voi talveakaan kestää ja sitte — matkustamme me Italiaan! — Sinne, jossa on kukkia keskellä talvea, jossa ei siis ole talvea — sinä ja minä! Tiedätkö Devrient, jatkoi hän hetken kuluttua, ja Charlot epäili, oliko hän täydellä järjellä — minä ostan itselleni samallaisen hameen kuin minulla oli silloin, kun asuimme pienessä kamarissamme Parisissa. Muistatko vielä, minkänäköinen se oli — se himmeän keltainen, jossa oli pieniä heleitä ruusuja! Sinä pidit siitä niin paljon, kun sunnuntaisin menimme ulos maalle kävelemään.