Muutamia minuutteja senjälkeen olivat Lunjevica ja hänen seuralaisensa kadonneet. Kylmän näköisinä sanoivat he hyvästit toisilleen. Itävallan lähettiläs meni Charlotin luo, tarttui iloisesti hänen käteensä ja sanoi:
- Tohtori, minä onnittelen teitä kaikesta sydämestäni. Todellakin ovat korkeammat voimat olleet teidän apunanne, muutoin en minä voi selittää sitä, mitä täällä on tapahtunut.
Charlot nyökäytti päätään myöntävästi ja molemmat herrat menivät metsäpolkua päästäkseen odottaviin ajoneuvoihin. He olivat jo nousseet niihin ja kuski valmistausi antamaan hevosille lähtömerkkiä, kun Charlot äkkiä huudahti:
- Minä olen kadottanut sikarikoteloni. Se putosi varmaankin Ketunluolaan! Kotelo on kallisarvoinen muisto, minun täytyy hakea se käsiini.
- Odottakaa, rakas tohtori, minä tulen mukaan, sanoi Itävallan lähettiläs. Mutta ranskalainen lääkäri ei siihen suostunut, vaan sanoi.
- Rakas ystävä, jääkää te vaan vaunuihin! Minä juoksen pian
Ketunluolaan ja vähemmässä kuin viidessä minuutissa olen taas täällä.
Vastausta odottamatta juoksi Charlot takasin metsään. Hän meni Ketunluolaan päin, mutta tultuaan siihen paikkaan, jossa tuo omituinen kaksintaistelu oli tapahtunut, ei hän katsonut maahan, vaan tähysteli tarkkaavasti ympärilleen. Hän meni kallion seinän luo ja tutki sitä tarkasti sekä mutisi hiljaa itsekseen:
- Se ei suinkaan ollut mikään sattuma, jollakulla on täytynyt olla hyötyä kaksintaistelun estämisestä. Ne haulit antavat minulle paljon miettimisen aihetta. Mutta kukahan voisi tässä maassa, jossa minulla ei tietääkseni ole yhtään tuttavaa, olla niin hyvä ystävä minulle, että hän on noin voimakkaasti voinut suojella minun henkeäni. Sillä sen tiedän varmaan, että elämäni olisi mennyttä, jos kaksintaistelua olisi jatkettu. Ei, sellaista ystävää ei minulla ole täällä.
- Kuinka voitte sen niin varmaan tietää? kuului samassa syvä miehenääni hänen takanaan. Kun hän hämmästyneenä kääntyi ympäri, seisoi harvinainen ilmiö, kuten maasta kohonneena, hänen edessään.