- Mutta ennenkuin laskemme tämän ihanan aarteen maan helmaan, jatkoi hän, sittekun Aza oli antanut hänelle nuoran, — niin tahdon vielä kerran katsella sitä.
Aza, minä aion tässä jättää maan omaksi parhaimman, mitä elämässäni olen omistanut, minä annan sille sen, mikä on minulle kalliimpi kuin kaikki maailman aarteet. Sinäkin itket, poika raukkani, itket kuumia kyyneleitä, kun saat nähdä mitä tämä turve peittää ikuisesti. Katso siis, kenelle olet haudan kaivanut.
Samassa vetäisi Demeter pois valkoisen peitteen.
Aza tuijotti hämillään ja kauhistuneena liikkumatonta, suloista olentoa, joka makasi hänen edessään kukkien keskellä nurmella. Sitte huusi hän rajun tuskan vallassa:
- Sylva — Sylva! Kapteeni, kuka on tämän tehnyt?
- Hän on kuollut luonnollisen kuoleman, sanoi Banjaluki kumealla äänellä — synnytettyään lapsen. Mutta lapsen isä on oikea murhaaja, sillä Sylvan sydän särkyi tuskasta hänen tähtensä. Minä olen vannonut, Aza, kostavani murhaajalle lapseni puolesta ja toivon, että saan luottaa sinun apuusi siinä asiassa.
Nuori ryöväri tarttui kiihkeästi vanhemman ojennettuun käteen.
- Kapteeni, minä uhraan koko elämäni, huudahti hän, — hävittääkseni sen tunnottoman roiston, joka on vietellyt Sylvan. Sano minulle hänen nimensä ja saat olla varma, että huomenna isken minä veitseni hänen kylkeensä.
- En tänään enkä huomennakaan sano minä hänen nimeänsä, sen saat sinä tietää myöhemmin. Mutta sinä et saa tehdä mitään, joka voi turmella oman kostoni. Sinä tyhmeliini, luuletko sinä, että sellainen ihminen on rangaistu sillä, että veitsi työnnetään hänen ruumiiseensa! — Silloinhan hän on kuollut ja kuolema on sama kuin lepo ja rauha hänelle. Mutta sitä se kurja ei saa. Minä ajan häntä edessäni läpi elämäni koston ruoskalla ja jokainen ruoskan isku menee syvälle hänen lihaansa.
Aza polvistui ja otti äänettömät hyvästit rakkaaltansa. Sillä hän oli rakastanut Sylvaa koko kahdenkymmenen vuotensa rakkaudella. Hän oli jumaioinnut Sylvaa ja lahjoittanut hänelle kauneimman ruusun elämänsä puutarhasta.