- Sylva — Sylva raukka huokasi hän — niin nuori ja sinun täytyi jo kuolla! Niin kaunis ja kuitenkin täytyi sinun kadota siihen yöhön, jota ei päivä enään seuraa! — Oi Sylva — tässä sinun ruumiisi ääressä tunnen minä, että elämä on minulle sietämätön.
- Nouse ylös, on aika käydä toimeen! sanoi Demeter Banjaluki, kevyesti koskettaen Azan olkapäätä. Sitte nosti hän ylös kuolleen lapsensa, kääri taas huolellisesti valkoiseen peittoon, sitoi nuoran hengettömän ruumiin ympäri ja antoi sen hitaasti vajota syvyyteen.
- Minä en voi rukoilla sinun haudallasi, sanoi mustain vuorten ryöväri murtuneella äänellä, — sillä olen kauan sitte unohtanut rukoukseni. Eikä Jumalakaan kuulisi rukoustani, sillä minä olen hyljätty. Mutta parempi kuin rukous on kostonvala sen varalle, joka on ryöstänyt elämäsi.
Siis kuulkaa minua, te ikuiset tähdet, sinä, puhdas kuu, kuule minun valani! Minä en suo itselleni lepoa enkä rauhaa, ennenkuin olen maksanut sille roistolle, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, Sylva! Häntä, hänen sisartaan ja Serbian kuningasta vastaan vannon minä käyväni sotaa niin kauan kun veripisara juoksee heidän suonissaan!
- Nyt tiedät sinä, Aza, kuka hänet on tappanut — se on kuningattaren veli, Nicodem Lunjevica. Haa, minä en aikonut sanoa sinulle sitä vihattua nimeä, mutta kiehuva vihani toi sen minun huulilleni. Pane mieleesi nimi, Aza, elä anna ajan myrskytuulten puhaltaa sitä pois mielestäsi! Minä voisin kuolla, luoti voisi sattua minuun taistelussa, santarmit voisivat väijyä minua ja vetää mestauslavalle, silloin Aza, silloin täytyy sinun tulla minun vihani ja kostoni perijäksi! Elä unohda, että vaikka olisit kuinka paljon tehnyt syntiä, poikani, niin kaikki ne tuhannet ja taas tuhannet pahat työt, joita sinä olet minun palveluksessani tehnyt, kaikki antaa Jumala sinulle anteeksi sen koston tähden, jonka sinä toimitat meidän rakastettumme pyövelille!
- Minä tulen sinun perijäksesi, Demeter Banjaluki, huudahti Aza — sinun kostosi ei mene hautaan sinun itsesi kanssa.
- Hyvä, haudatkaamme siis rakas kuolleemme! Tähdet ovat pysähtyneet radoillansa taivaalla, maailman kauneus on mennyt ja viattomuus on paennut maan päältä! Kaikkialla on yö, syvä yö! Luokaamme multa takasin hänen ruumiinsa päälle, jotta se tulisi maaksi, kuten se maasta tullutkin on. Mutta tässä tomumajassa, lausui Demeter vuodattaen kuumia kyyneleitä — asui sielu niin kaunis ja puhdas, Aza, ettet sinä koskaan löydä sen vertaa! Se oli kukan sielu, täytetty suloisimmalla tuoksulla, tähti sielu, jolla oli vieno loisto — se oli liian suuri, liian jalo, ja puhdas asuakseen ihmisrinnassa!
Sitte kumartui Demeter alas ja suurten kyynelten valuessa pitkin poskia kokosi hän molemmin käsin multaa ja antoi sen hiljaa liukua sormien välistä ruumiin päälle. Aza seurasi esimerkkiä. Siinä hautauksessa ei ollut loistoa ja komeutta eikä kuitenkaan tähdet olleet koskaan ihanimmin loistaneet Serbian yli ja miljoonittain oli niitä nytkin Sylvan yksinkertaisissa hautajaisissa kuollutta suremassa.
Vihdoin oli hauta ummessa ja kuollut kadonnut. Demeter ja Aza laittoivat kummun haudalle ja alkoivat kaunistaa sitä kukilla, joita tuhansittain kasvoi saarella.
- Haudattu, lausui Demeter ontolla äänellä, — Sylva minun sanomattomasti rakastettu lapseni, on haudattu.