Nyt saattoi nähdä, että eukko oli nauttinut liika paljon. Hän horjui ja hengitti syvään ja raskaasti.
Kun Genia oli tullut niin lähelle asemaa, että saattoi nähdä sen jokseenkin hyvin, huomasi hän, että siellä oli hyvin paljon väkeä.
Tämä tuntui hänestä kummalliselta. Sillä asemalla, joka oli melkein
Unkarin pustalla, ei ollut tavallisesti juuri paljon matkustavaisia.
Mutta tänään seisoi vaunuja ja hienoja ajoneuvoja aseman käytävän
edessäkin ja koreita lakeijoja juoksi sinne tänne.
- No, nyt olemme täällä, sanoi vanhus. — Nyt lähdemme Belgradiin. Mutta mehän matkustamme yhdessä, kultaseni.
- Tietysti, olemmehan tulleet niin lähelle toisiamme, ettemme noin ilman muuta voi erota.
- Oh, saatpa uskoa, että minulla on kyllä rahaa pilettini hinnaksi.
- Kuka on antanut teille he rahat? kysyi Genia. Matka on kallis.
- Kukako on antanut rahat, vastasi vanhus, — oh, ne antoivat kaikki. Kun saivat kuulla puhuttavan minun jutustani, niin kokosivat he matkarahoja minulle, toinen pani guldenin, toinen pari kreuzeniä.
Genia meni nyt portista asemasillalle ja vanhus seurasi perässä. Nuori tyttö häpesi seuralaistaan. Hänestä oli kerrassaan tuskallista, että hänet nähtiin samassa seurassa naisen kanssa, joka ei voinut edes jaloillaan seistä. Mutta toiselta puolen ei hän voinut noin ilman mitään sanoa hänelle, ettei hän enää tahtonut olla hänen seurassaan.
Hän salli sen, että vanhus asettui hänen viereensä pilettiluukun eteen ja pyysi samalla kun hänkin pilettiä Belgradiin.