— Ei hän kuollut, enkä minä antanut hänen kuolla, vastasi Draga. — Minä rakastin sitä, sillä minä olin sen tuskalla synnyttänyt, minä rakastin tuota pientä olentoa, sillä minä sanoin itselleni: Kun tulen vanhaksi, eikä minulla enää ole yhtään ystävää, kun kaikki luopuvat minusta, silloin — silloin tahdon olla äitinä, lapseni rakkaudessa tahdon peilailla, hänen iloisessa puheessansa ja naurussansa etsiä lohdutusta, silloin tahdon alkaa uutta elämätä, kunniallista, parempaa elämää.
Niin ei kumminkaan saanut tapahtua. Turhamainen sydämeni ei tyytynyt lastenkamarin hiljaiseen riemuun. Istuessani pienen olennon kätkyeen ääressä, kuulin valssin hurmaavia säveleitä, joita ehkä juuri silloin kaikui hovin saleissa, näin komeita herroja, hovin upeuden ja kaiken ihanuuden. Tuo veti minut takaisin sinne, missä parhaimmat voittoni saavuttaisin, ja — minä jätin äitimme toimeksi, hänen, joka yksin tiesi salaisuuteni, lähettää lapsi jonnekin maalle hyvien ihmisten hoidettavaksi. Minä lupasin hoidosta suorittaa oikein ruhtinaallisen palkkion.
En koskaan ole sitä hetkeä unhottava, jatkoi Draga hellällä äänellä, joka oli hänessä jotakin varsin harvinaista, — kun otin lapseltani jäähyväiset. Minä hyväilin ja suutelin sitä ja sidoin sen kaulalle silkkinauhan, johon kiinnitin kultasormuksen sinisine päärlyineen, saman sormuksen, jota lapsena ollessani olin pitänyt. Sitte annoin äitimme matkustaa lapsen mukana ja palasin itse hoviin.
Äiti vakuutti minulle sittemmin, että oli hankkinut lapselle hyvän kodin, kumminkaan ei hän tahtonut sanoa, minnekkä oli lapsen vienyt, vaan väitti, että hänen täytyi sormet ristinkuvalla vannoa talonväelle, ettei kenellekään ihmiselle ilmaisisi heidän nimeänsä, sillä he tahtoivat kasvattaa lasta omanansa. Ne rahat, jotka äidille annoin, tuskin koskaan ovat tulleet kasvatti vanhempain käsiin, vaan minä aavistan, että äiti on ne juonut suuhunsa. Kuningas Milanille sanoin, että lapsi oli kuollut.
— No, etkö sitte koskaan enää ole kuullut lapsesta? kysyi Nicodem. —
Sehän oikeastaan olisi paras ratkaisu.
— Niin, ehkä se olisi ollut parasta, vastasi Draga, pyyhkien silmiään. — Ja minä jo luulin, että tuo pieni olento tosiaankin oli löytänyt oikean kotinsa taivaassa, missä orvoilla lapsilla on paras olla. Niin minä luulin, Nicodem, eilispäivään saakka, jolloin vihkimiseni tapahtui.
Tämän sanoessaan hypähti Draga sohvalta, meni aivan veljensä lähelle, pani molemmat käsivartensa hänen hartioilleen, katsoen häneen epävarmasti ja sieluntuska silmissä hän jatkoi: Eilen — näin minä lapseni jälleen. Se äkkiä polvistui edessäni, kun kuninkaan rinnalla astuin tuomiokirkosta, Serbian otsakoriste kulmillani ja kuninkaan sormus sormessani. Hän rukoili minulta leipäpalasta, minä käännyin ympäri — voi kauheata, sehän oli oma lapseni, joka polvistuen kohotti pienen kätensä minua kohti ja antoi pienen sormuksen sinisine päärlyineen hohtaa loisteella, joka koski sydämeeni tavattoman kipeästi. Oi, ilman tuota sormustakin olisin lapseni tuntenut. Sillä hänellä on minun piirteeni ja puhuu minun äänelläni, ja minun rinnassani alkoi sydän rajusti sykkiä, kaikki vereni tunkeutui sydämeen, enkä minä tietänyt, tulisinko mielipuoleksi pelosta vai sulkisinko lapsen syliini. Kohta musteni silmissäni, minä pyörryin ja tajuttomana vaivuin kuninkaan syliin.
Ja nyt, veljeni, rukoilen minä sinua, jatkoi Draga, kohottaen veljeänsä kohti ristiin pannut kätensä, — vapauta minut tuosta hirveästä kuumeesta, joka yöt päivät minua vaivaa, kun tiedän, että lapseni vielä elää. Sen täytynee vielä olla Belgradissa, se ehkä kaduilla harhailee. — Veliseni, hae se käsiisi ja kun olet sen löytänyt, niin…
— Ja kun minä olen sen löytänyt, kysyi Nicodem viekkaasti, — mitä sitte… kaunis kuningatar?
— Kätke se sitte, minä kyllä päätän mitä lapselle teemme, vastasi Draga.