Tuskin oli hän nämä sanat sanonut, kun Draga äkkiä säpsähti. Hän tarttui lujasti kiinni Nicodemiin ja katseli tuskallisesti tutkistellen ympäri huonetta.
— Kuinka on sinun laitasi? kysyi Nicodem.
— Ei mitään, oi, ei se ole mitään! vastasi Draga. — Minä luulin vaan, — kiihottuneet hermoni vaan minulle uskottelivat. Olin kuulevinani pilkkanaurua.
— Taisin itse nauraa, vastasi Nicodem. Kaikessa tapauksessa voit olla aivan tyyni. Olemmehan täällä aivan yksin. Siis — keskiyönä odotan sinua täällä, sisar kulta.
— No, entäs lapsi sitte? kysyi häneltä Draga. — Kuinka on käypä pikku
Milanan, tuon synnin ja tuskan lapsen?
— Siitä kyllä otan selvän ennen lähtöäni; ei ollenkaan ole Belgradissa vaikeata päästä lasten jälille, jotka orpoina vetelehtivät kaduilla ja saavat kerjuulla elättää henkensä. Kun vaan saan lapsen käsiini, vien sen mukanani Wieniin, ja siellä kyllä siitä pääsen erilleni, niin ettet enää tarvitse kuulla lapsesta puhuttavan.
— Hyvästi sitte, veljeni! sanoi Draga. — On jo aika palata kuninkaan luokse. Hän minua kiihkeästi rakastaa, sentähden hän myöhemmin täyttää jok'ikisen toivomukseni, jonka hän lukee silmistäni. — Minä en pelkää mitään, Nicodem, me seisomme lujalla pohjalla, niin lujalla, etteivät Mustat vuoret voi lujemmin seistä! Pysy minulle uskollisena, niin olet kaikki saavuttava, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa.
Draga puristi vielä kerran hänen kättänsä, vaikkapa hiukan vastahakoisesti, sillä hän muisti äkkiä, kuinka tuo kurja oli uhannut ilmaista hänen salaisuutensa. Seuraavassa hetkessä oli hän lähtenyt kioskista. Nicodem, joka vielä viipyi hetkisen, kierteli tyytyväisenä viiksiänsä ja sytyttäen paperossia hän mutisi:
— Todellakin nyt saan viettää ihania päiviä kauniissa keisarikaupungissa sinisen Tonavan varrella! Pikku Ninette, kaunis ranskattareni, joka jo parin viikon ajan on täällä Belgradissa majaillut, lentää, kohta kaulaani ihastuksesta, kun hänelle kerron, että hän nyt on saava kaikki, mitä ikänä haluaa.
— Onpa todellakin edullista olla kuningattaren veljenä!