Ja ole vaan tyven, pikku sisar, ole vaan tyven. Nuo puoli miljoonaa frangia on vasta alkua. Minä kyllä vielä monta kertaa olen iskevä suontasi, kunnes ei enää pisaratakaan verta lähde. Nyt on minulla sinut kynsissäni, salaisuudellasi olet heittäytynyt minun valtaani! — Mitä hän sanoikaan lähtiessään? Kaikki olen saavuttava, "kaikki, mitä ihminen voi täällä maailmassa voittaa!" Ha, ha, miksi en minä voisi tulla Serbian kuninkaaksi, kun Aleksanteri, tuo kurja, ei enää ole olemassa?…
Jaa, tuo on päämääräni, johon Dragan täytyy minut kohottaa! — Nicodem
I… Eläköön Serbian tuleva kuningas — hurraa!
Näissä kunnianhimoisissa aikeissa lähti Dragan yhtävertainen veli kioskista, joka nyt oli aivan autio ja tyhjä.
Eksynyt mehiläinen surisi huoneessa turhaan pyrkien ulos vapauteen. Villit köynnösruusut, jotka kiemurtelivat lasisen katon ylitse, nostivat ikäänkuin kuunnellakseen pieniä vaaleanpunaisia kukkapäitään.
Mutta ei, — vielä toinenkin ääni kuului, ääni kuten petoeläimen, joka on kauvan ollut vankeudessa, vapautuu kahleista ja nousee ylös — ja tuolta sohvan alta tulee näkyviin ihmisen pää, kasvonpiirteet terävät ja rohkeat, tukka ja parta mustat, hoikka miehekäs ruumis ryömii esiin piilostaan, jossa se on liikkumatonna maannut useita tunteja. Hän venyttää itseään, ja kalpeat huulensa vetäytyvät pilkkanauruun.
Ruskea, miehekäs nyrkki tarttuu miekan kahvaan, jota kantaa albanialaispukuun puettu mies ja terävä ääni lausuu:
— Serbian kruunu! — Ei, et sinä vielä ole tuhlannut sen raha-arvoa. — Tuhat kertaa ennemmin saa se sitte joutua minun — Demeter Banjalukin — käsiin!…
YHDESTOISTA LUKU.
Ei sinun pidä tappaman!
Synkkinä kohoavat vuorten mustat kalliot Serbian ikivanhoissa tammimetsissä kuin mykät vahdit, valmiina musertamaan jokaisen, joka vaan uskaltaisi tehdä väkivaltaa tuolle pyhälle puulle.