Yö levittää synkän vaippansa yli jylhärotkoisen maiseman. Tuulenpuuska suhisee puiden oksissa — on kuin suuri huokaus tunkeutuisi metsän syvyydestä.
Kuu kätkeytyy pilvien taakse, jotka äärettömän peitteen tavoin riippuvat repaleisina taivaalta. Ei yksikään tähti loista, ja vain joskus lammikossa säkenöi virvatuli, tanssien suon ylitse ja häviten.
Tuolla synkässä vuorimetsässä nojautuu puuta vasten — Genia von Sandorf. Hänen kalpeat kasvonsa on kärsimys rumentanut, suuret silmät puhuvat sanomatonta sieluntuskaa. Hän nytkähtelee pelosta, kun sisilisko hypähtää kuivilla lehdillä tahi orava kiitää ylös puuhun aivan hänen vieressänsä.
Ikivanha tammi, jonka rosoista runkoa vastaan kaunis, nuori tyttö lepää, kumartaa Genian pään ylitse ikäänkuin surevia oksiansa.
Vanha tammi on ollut hirveän ilkityön todistajana, se on itsekin siihen saanut ottaa osaa. Sen on täytynyt nähdä kuinka Jovan ja Karla eversti Maschinin toimesta kostivat luullulle petturille, sillä tammeen oli tyttö sidottu kolmenkertaisilla kahleilla.
Hänen käsivartensa ovat pitkin runkoa kurotetut, mutta kädet ovat kumminkin nuoralla toisiinsa sidotut. Myöskin ovat jalat tammeen sidotut ja sitäpaitsi ihmiset ilkeydessään sitoivat vyötäryksen tammeen vahvalla nuoralla.
Turhaan oli Genia rukoillut Jovaa ja Karlaa irrottamaan hänet, mutta hän tuskin oli kyennyt sanaakaan sanomaan.
— Petturi, oli Jovan hänelle huutanut, parempaa kohtaloa et ole ansainnut! Karla taas sylki häntä silmiin ja halveksien lähti hänen luotansa.
Ja kumminkaan he eivät olleet huonoja ihmisiä, he vaan arvelivat toimivansa kuin rehelliset, oikeat serbialaiset ainakin, kun olivat siitä vakuutettuja, että tuo suloinen olento oli häväissyt Serbian kunniata ja syössyt eversti Maschinin ja muut upseerit, jotka eilen vangittiin, turmioon.
Nuo peljättävät ihmiset poistuivat ja jättivät Genian metsän synkkään yksinäisyyteen ja kaikkiin vuoriseudun kauhuihin, jotka päivällä kätkeytyvät puiden taakse, väijyvät kallioiden onkaloissa, mutta öisin kuljeskelevat aavemaisina olennoina.